Tampereen Sorsapuistossa raikaavat mitä erilaisimmat klassisen musiikin tulkinnat Tampere Filharmonian ilmaisessa puistokonsertissa perjantai-iltana.
Keräsimme sen kunniaksi kirjailija Minna Lindgrenin avustuksella 13 kinkkistä kysymystä historian suurimpien säveltäjien oudoista tavoista ja sattumuksista.
Testaa tietosi ja jaa tuloksesi aihetunnisteella #ylesäveltäjät.
Lähteet: Kirjailija Minna Lindgren, classicfm.com
Kuinka paljon iloa voi olla yhdestä muumimukista? Paljon, kun on suomalaisista kyse.
Ensin suomalaiset jonottivat yötä myöten Muumin päivä -erikoismukia. Tove Janssonin syntymäpäivän kunniaksi valmistettu muki oli myynnissä vain torstaina, ja rajoitettu erä loppui käsistä.
Nyt mukia on myyty kalliilla hinnalla kirpputoreilla ja netissä. Tämä on saanut suomalaiset riehaantumaan ja vitsailemaan internetissä. Osa ihmisistä on alkanut taiteilla omia mukeja.
Hämeenkyrössä asuvaa Tapio Meroa koko villitys huvitti. Hän piirsi Muumin kuvan tavalliseen valkoiseen paperipahvimukiin ja laittoi myyntiin Tori.fi-palveluun.
– Ajatus lähti siitä, kun minua huvitti, millainen suksee tämä muumimuki on.
Mero pyytää uniikista mukista 3 000 euroa. Vielä ei ole tullut tarjouksia.
– Mutta olen saanut tekstiviestejä ja mukista on tykätty.
Vaikka Mero ei voikaan ymmärtää kohua, hänellä itsellään on myös kotona muumimukeja, kuten suurimmalla osalla suomalaisista.
– Kotoa löytyy ikävä kyllä joitakin vanhoja muumimukeja hän naurahtaa.
Tapio Mero ei ole ainoa tuore Muumi-taiteilija. Twitterissä löytyy useita yrittäjiä.
Tori.fi kertoi torstaina, että kalleimmillaan Muumin päivä -erikoismuki maksoi sen palvelussa 1 200 euroa. Keskimääräinen pyyntihinta oli noin 175 euroa. Erikoismukin ohjevähittäishinta oli myymälöissä 29,90 euroa.
Hinnat kiinnostivat, koska torstaina puoleenpäivään mennessä muumimukin hintaa oli haettu Tori:stä yhteensä yli 95 000 kertaa.
Sosiaalisessa mediassa suomalaiset esittelivät kaapista löytyneitä mukejaan ja irvileuat olivat irti. Somen arvailujen mukaan Suomi olisi enemmän sekaisin vain, jos joku keksisi jakaa Muumi-ämpäreitä.
Tuomas Pakkanen esitteli Muumiomukin, jossa muki on kääritty vessapaperiin ja siitä pyydetään 3 200 euroa.
– Carpe diem -hengessä äkkiä verkkokauppa pystyynn. Jonoon järjesty! hän kirjoittaa Twitterissä.
Ihmiset hullaantuivat erikoisesta muumimukista - Lappeenrannassa kauppaan yli sadan metrin jono
Designmuseon amanuenssi: Jos joku pyytää muumimukista kaksi tonnia, joku sen oletettavasti maksaa
Von Nottbeckin aatelissuku on entinen suomalainen aatelissuku, joka tunnetaan parhaiten Tampereen Finlaysonin puuvillatehtaan omistajina 1800-luvulla.
Suku rakennutti itselleen myös Näsilinnan, josta käydään nyt Tampereella kovaa keskustelua. Yle kertoi torstaina, että kaupunki harkitsee museosta luopumista 270 000 euron säästöjen saamiseksi.
Suku on surullinen Tampereen kaupungin suunnitelmista. Yle tavoitti Kanadasta suvun jäsenen Cindy Lee de Nottbeckin. Wilhelm Von Nottbeck oli hänen esi-isänsä ja Heinz Von Nottbeck isoisänsä. Cindy Lee de Nottbeck oli paikalla, kun suvun elämää esittelevä Museo Milavida avattiin.
– Perheeni on hyvin surullinen ja teemme kaikkemme, mitä voimme auttaaksemme.
Carl Samuel Nottbeck hankki Finlaysonin omistukseensa ja hänen pojastaan Wilhelmistä tuli tehtaan johtaja. Suku tunnettiin Tampereen kosmopoliitteina. Von Nottbeckin suku rakennutti tehtaiden työntekijöille oman koulun ja kirkon sekä perusti oman kirjaston, palokunnan, poliisin ja seurakunnan.
Myös Tampereen ja Suomen ensimmäisen sähkövalon saaminen on suvun ansiota.
Sukuun kuulunut Peter von Nottbeck osti kaupungin omistaman kallion laelta tontin vuonna 1893. Milavidaksi nimetty palatsi valmistui muutamaa vuotta myöhemmin. Perheeseen syntyi neljä lasta, jotka jäivät pieninä orvoiksi.
Von Nottbeckit jättivät Tampereen vähitellen vuoteen 1917 mennessä. Palatsi myytiin Tampereen kaupungille 1905.
Aatelissuvun luultiin jo kuolleen 1990-luvulla, kun suvun jälkeläinen Sveitsissä kuoli. Joitakin vuosia sitten selvisi, että sukulaisia asuu Kanadassa, jossa he käyttävät nimeä de Nottbeck.
Komea talo oli parikymmentä vuotta tyhjänä Tampereen paraatipaikalla odottamassa korjausta, joka siirtyi vuosi toisensa jälkeen. Viimein museo aukeni vuonna 2015, ja Nottbeckin suku kävi katsomassa sitä Suomessa.
Nottbeckin suku käyttää Kanadassa nimeä de Nottbeck. Heillä ei ole aatelissuvun asemaa, vaan he elävät tavallista elämää.
Cindy Lee de Nottbeckilla on kaksi veljeä ja yksi sisko ja muutama serkku isän puolella.
– Me olemme viimeiset, hän kertoo.
Cindy Lee de Nottbeck järkyttyi Tampereen kaupungin suunnitelmista. Hän sanoo, että koko suku on surullinen.
– Olemme hyvin surullisia. Jos joku tietää, miten Näsilinna voidaan pitää auki, kertokaa kaupungille. Antakaa kaupungin tietää, mitä mieltä olette.
– Nimi Nottbeck merkitsee monelle paljon siitä syystä, mitä isoisoisäni teki Tampereen puolesta.
Cindy Lee de Nottbeck sanoo, että museo menestyisi paremmin, jos sitä mainostettaisiin enemmän. Nyt museossa käy vuodessa 30 000 ihmistä.
– Olen varma, että jos sitä mainostaisi, se kukoistaisi. Kun olin Suomessa, taksikuskikaan ei tiennyt, missä Näsilinna on.
Museon sulkeminen on yksi säästöehdotuksista, jotka tulivat julki torstaina.
Tampereen kaupunginhallitus käsittelee maanantaina vuoden 2019 talousarviokehystä. Kaupunginvaltuusto päättää talousarviosta 19. marraskuuta.
Sukututkimusta kaukana kotoa – matka herkisti tehdaspatruuna Nottbeckin jälkipolvet
Museo Milavida avaa ovensa 1800-luvun Tampereen yläluokan elämään
Tampereen upeimmasta palatsista tuli epäonnen koti, mutta remontti toi uuden elämän
Junaliikenne on ollut tänään tyystin jumissa pääradalla henkilövahingon ja junan rikkoutumisen vuoksi. Poliisin mukaan yksi ihminen on kuollut jäätyään junan alle Seinäjoen ja Peräseinäjoen välillä. Onnettomuus tapahtui klo 13 aikaan perjantaipäivällä.
Lisäksi Helsingistä Seinäjoelle keskipäivällä lähteneen junan veturi rikkoontui Parkanon lähellä. Juna päästiin lopulta hinaamaan apuveturin avulla. Täpötäysi juna jäi noin kaksi ja puoli tuntia aikataulustaan.
Tapahtumat vaikuttivat useiden junien liikkumiseen Helsingin ja Oulun, Turun ja Oulun, sekä Vaasan ja Helsingin välillä. Junat ovat olleet myöhässä 40 minuutista kahteen ja puoleen tuntiin.
VR arvioi, että liikenne palautuu vähitellen normaaliksi, viimeistään iltaan mennessä.
VR tiedottaa ajankohtaisesta liikennetilanteesta sivuillaan täällä.
”Se ei ole sinun syysi. Se ei ole sinun häpeäsi. Tämä tapahtui sinulle, ja tämä korjataan.”
Jotain sellaista Amanda Palo olisi halunnut kuulla, kun hänet kahdeksan vuotta sitten raiskattiin. Sen sijaan Palolta kyseltiin poliisikuulusteluissa, että olitkohan vähän kännissä.
Palon isosisko Olga oli mukana, ja vaati paikalle toisen kuulustelijan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Miespoliisin tökerö utelu vahvisti häpeää ja syyllisyyttä, jota Palo tunsi jo valmiiksi – kuten seksuaalisen väkivallan uhrit aiheetta ja usein tuntevat.
– Olin varmaan jo pienenä omaksunut ajatuksen, että jos jotain tällaista joskus tapahtuu, niin ehkä silloin on itse tehnyt jotain väärää.
Ajatus siitä, että nainen on tavalla tai toisella itse aiheuttanut kokemansa seksuaalisen väkivallan, on Palon mielestä masentavan yleinen.
– Vaikka sanotaan, että raiskaus on aina väärin, sen sanomisen lomassa annetaan ymmärtää, että jotain se nainen on tehnyt väärin, ollut väärässä paikassa, pukeutunut väärin, ollut kännissä tai jotain. Ne ovat aivan irrelevantteja asioita. Se, että olisit jotenkin osasyyllinen, syötetään sun mieleen. Se ajattelu tuntuu siirtyvän sukupolvelta toiselle.
Amanda Palo voi tapahtuneen jälkeen vuosikausia huonosti, oli masentunut, sai paniikkihäiriöitä, nukkuminen oli vaikeaa.
Perheen ja terapian avulla Palon pahoinvointi alkoi viimein purkautua. Sen myötä syntyi päätös ottaa raiskauskokemuksestaan niskalenkki.
Syntyi monologinäytelmä Kilari, jossa Amanda Palo näyttelee itseään, ja jonka hänen siskonsa Olga Palo on ohjannut.
– Päätin, että en enää halua olla joku, jolle vain kävi näin. Päätin, että en ole uhri, vaan toimija. Halusin elämäni takaisin, kun oli mennyt vuosia niin, että koin vain katsovani sitä sivusta.
Sisko muisti kuulustelun tapahtumat, äiti tarkkaan puhelut, joita tyttärensä kanssa kävi raiskauksen jälkeen. Näytelmätekstissä käytettiin myös poliisin asiakirjoja ja lääkärinlausuntoja.
Palon omat muistikuvat olivat hataria, sillä häpeä humisi tapahtumahetkellä korvissa. Häpeä ja ahdistus pakottivat myös torjumaan muistot pitkäksi aikaa. Palo ei ajatellut tapahtunutta, ei muistanut, eikä muistellut.
– Kun kävin läpi tapahtumia siskoni kanssa, niin vähän aikaa vielä mietin, kuka tämä tyyppi on joka näitä juttuja puhuu? En tunnistanut sitä, että tämä on tapahtunut minulle. Ymmärsin vain sen pahan olon. Pahan olon syyn käsitin vasta, kun näin kaiken valmiina tekstinä.
Palo kirjoitti Kilarin auttaakseen itseään, mutta oli toinenkin syy.
Palo halusi tehdä esityksen, jollaisen näkeminen olisi voinut auttaa häntä kahdeksan vuotta sitten, ja jonka näkeminen voisi auttaa jotain vastaavaa kokenutta nyt.
Palo halusi tehdä esityksen, jossa raiskauksen kuvauksella on jotain tekemistä todellisuuden kanssa.
Näyttämöllä ja elokuvissa raiskataan alvariinsa.
Hyvin harva nuori naisnäyttelijä voi välttyä esittämästä seksuaalisen väkivallan uhria.
Pari vuotta sitten Anna Paavilainen kyseenalaisti teatterin todellisuudelle vieraat seksuaalisen väkivallan kuvaukset Play Rape - näytelmällään.
Amanda Palon Kilari tekee saman käsittelemällä todellista raiskauskokemusta ja ennen kaikkea sitä, mitä varsinaisen väkivallanteon jälkeen tapahtuu.
– Jos olisin nuorena kuullut, nähnyt, tai lukenut tällaisen stoorin, jos edes jossain kuvastossa olisi ollut tällainen kertomus, se olisi varmasti auttanut. Mä haluan, että raiskauksista puhutaan sillä tavalla, jolla ne oikeasti usein menevät.
Palo ei löydä itseään, eikä kokemustaan tavasta, jolla seksuaalista väkivaltaa tavallisesti esitetään.
– Raiskauskuvasto, jota on vaikka televisiosarjoissa, on aika pitkälle miesten rakentamaa. Se toistaa samaa vanhaa, eikä auta uhreja yhtään.
Palon mielestä teatterin ja elokuvien raiskauskuvaukset ovat aina väkivaltafantasiaa, vaikka muuta väitettäisiin.
– En tietenkään väitä, että mun kokemukseni olisi yleismaailmallinen. Kuitenkin naisena, joka on kokenut raiskauksen, tiedän paremmin kuin joku mies, mitä se on. Tiedän paremmin, mikä se kaava on, ja mitä ne tunteet, joita silloin tuntee.
Parhaillaan Tampereen Teatterikesässä vieraileva Kilari onkin ollut monelle tärkeä esitys. Erityisen voimaannuttava on näytelmän kohta, jossa poliisikuulustelusta esitetään toinen versio. Sellainen, missä näytetään, kuinka asia olisi hoidettu hyvin ja oikein.
Siihen saa osallistua myös yleisö.
– Halusimme Olgan kanssa, että emme ole vain reaktiivisia, vaan proaktiivisia. Halusimme puhua myös utopioista.
Kaikki eivät Kilarista kuitenkaan ihastuneet.
Amanda Palolle on sadellut Kilarin takia törkeää, raivokasta, naisvihaa kihisevää postia. Suuri osa raivoajista ei edes ole nähnyt esitystä. Lehtijuttu on hyvin riittänyt laukaisemaan kiihkeitä reaktioita.
– Palautteesta 90 prosenttia on lämmintä ja hyvää. Sitten on se iso joukko palautetta, joka on häpäisevää, likaista ja rumaa. Joidenkin miesten kielenkäyttö mua kohtaan on kammottavaa.
Netin kautta syydetty kuona aiheuttaa ensin häpeää ja surua. Sitten se muuttuu vihaksi ja epäymmärrykseksi, Palo kuvailee. Kolmas vaihe vihapostin kohtaamisessa on sen blokkaaminen.
– On vain pakko yrittää siirtää se sivuun, ja esimerkiksi estää sitä lähettävät ihmiset esimerkiksi Facebookissa. Reagointi viesteihin ei vie mihinkään. Mun pitää keskittyä tähän mitä teen, eikä niihin yksilöihin, jotka haluavat lytätä mut.
Palo arvelee, että yksi syy vihapostiin on empatian puute.
– Se on maailmassa kauhean yleinen ilmiö. Ei nähdä omaa paikkaa pidemmälle, ja siltä omalta mestalta on hirveän helppo huudella. Varsinkin, jos mitkään rakenteelliset ongelmat eivät koske just sua.
Kilarin vahva feministinen ääni myös ärsyttää monia. Nykyisistä valtarakenteista hyötyvä osa maailmaa huolestuu, kun joku nainen yrittää muuttaa asioita, Palo summaa.
– Tietysti se aiheuttaa pelkoa, turhautumista ja vihaa. Entä, jos joudunkin luopumaan miellyttävistä etuoikeuksistani ja tavoistani, kuten naisille huutelusta ja naisten puristelusta ja sen sellaisesta?
Jälkeenpäin Amanda Palo on ihmetellyt, miten hän ikinä uskalsi tehdä Kilarin.
– Mä olen perusluonteeltani aika pelokas. En ehkä ajatellut aloittaessani, että tämä oikeasti tarkoittaa, että menen näyttämölle ja kerron kaikille kaiken.
Apuna oli perhe ja ystävät, jotka kannustivat Paloa päivittäin. Sitten viime syksyn harjoituksiin ilmestyi avuksi juuri sillä hetkellä roihahtanut #metoo-liike.
– Viimeinen varmistus Kilarin toteuttamiselle tuli kesken harjoituskauden. Metoo osoitti, että tämän aika on nyt.
Maailmanlaajuinen #metoo on Palon mielestä poikinut nopeasti paljon hyvää. Näyttää siltä, että asiat ovat muuttuneet. Palo on kuitenkin huolissaan siitä, onko muutos pysyvä, tai riittävä.
– Pelkään, että kyseessä on tämän hetken hittijuttu. Pahimmillaan käy niin että jengi pitää nyt mageena, että Kilarin kaltaisia juttuja tehdään, mutta sitten aalto taas kääntyy. Sitten palataan taas vanhoihin normeihin.
Asiat eivät sitä paitsi muutu vain yksittäisten esitysten kautta, Palo huomauttaa. Hän haastaa teatterinjohtajat, käsikirjoittajat ja ohjaajat miettimään, ketä lavalle otetaan ja keiden tarinoita siellä kerrotaan.
– Kaikilla pitäisi olla samaistumispintaa, ja meidän pitää nähdä erilaisia kohtaloita. Tähän asti on nähty miestarinoita, joissa naisen asema on ollut tietynlainen tai olematon.
Rautatiehankkeet ovat olleet tällä viikolla otsikoissa Suomessa, kun hallitus ilmaisi budjettiehdotuksessa haluavansa edistää nopeita yhteyksiä Helsingistä Tampereelle ja Turkuun.
Turun tunnin juna on ollut esillä hyvän aikaa, nyt hallitus nosti selvästi esille tavoitteen saada alle tunnin kestävä yhteys Helsingistä Tampereelle.
Talvella Tampere ja Helsinki vaativat Helsingistä Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta kohti Tamperetta menevän lentoradan edistämistä nopeasti. Varsinais-Suomessa heräsi tuolloin huolta, missä järjestyksessä hankkeet etenevät.
Helsingin ja Tampereen väliä reissaavien ei kannata pidätellä hengitystään nopeaa yhteyttä odotellessa. Hallitus kirjasi, kuinka alle tunnissa taittuvaa yhteyttä tulee pitää pääradan peruskorjauksen suunnittelun yhteydessä lähtökohtana.
Ruotsi on edennyt suurten kaupunkien välisissä nopeiden ratojen hankkeissaan Suomea määrätietoisemmin askelin.
Maa on käynnistämässä Tukholmasta lounaaseen vievän Järna–Linköping-rataosuuden rakentamista. Se on osa Tukholmasta ja Malmöön ja Göteborgiin vieviä nopeita junaratoja. Uutuusosuuden huippunopeudeksi tulee 320 kilometriä tunnissa.
Taannoin Ruotsilla oli EU-tukikelpoisia raidehankkeita 17 miljardilla eurolla, kun samaan aikaan Suomella oli miljardilla eurolla. Paavo Syrjö, Infra ry
Ruotsi edistää hankkeitaan 12-vuotisilla suunnitteluohjelmilla. Tästä vuodesta alkavalle ja vuoteen 2029 asti yltävälle kaudelle on varattu 700 miljardin kruunun (67 miljardin euron) rahoitus teiden ja ratojen kunnossapitoon ja uusiin hankkeisiin.
INFRA ry:n toimitusjohtaja Paavo Syrjö katsoo Ruotsin hyötyvän suunnittelunsa pitkäjänteisyydestä.
– Ruotsissa on tehty nyt kolmannen kerran 12-vuotinen pitkän tähtäimen suunnitelma. Siinä laitetaan hankkeet listalle ja myös se, miten ne rahoitetaan. Tämä on selvästi erilainen tapa, mitä Suomessa on tehty tähän asti, Syrjö toteaa.
Suomen politiikkaa liikennehankkeissa hän kuvailee enemmän poukkoilevaksi hallituskausien mukaan. Ruotsissa puolueet ovat laajasti sitoutuneet 12-vuotiseen ohjelmaan.
Ruotsi rahoittaa suuret hankkeensa suurelta osin valtion budjetista. Pieni osuus tulee Tukholmassa ja Göteborgissa kerättävistä ruuhkamaksuista, ratamaksuista ja alueiden yhteistyörahoista.
Syrjö kuvailee Ruotsin olleen EU-rahoituksen haussa Suomea nokkelampi. Kun Ruotsilla on esittää EU:lle pitkän tähtäimen suunnitelmia ja he tietävät, mitä tulevat rakentamaan, pystyy EU-rahoitusta hakemaan eri tavalla mitä Suomi on pystynyt.
– Taannoin Ruotsilla oli EU-tukikelpoisia raidehankkeita 17 miljardilla eurolla, kun samaan aikaan Suomella oli miljardilla eurolla. Heillä oli siis 17-kertainen määrä, mihin oli edes mahdollista rahoitusta hakea, Syrjö kertoo.
EU:n seuraava rahoituskausi alkaa vuonna 2021. WSP:llä johtajana työskentelevä professori Jorma Mäntynen muistutti aiemmin tällä viikolla Ylen haastattelussa Suomea kiirehtimään hankkeitaan, jotta EU-rahoitus ei mene ohitse.
Syrjö arvelee Ruotsin haluavan satsata nopeisiin junayhteyksiin ympäristötavoitteita lunastaakseen ja tavoitellakseen yhteiskunnan hiilineutraaliutta. Samalla työssäkäyntialueet kasvavat.
– Tarkoitus on myös että tulevaisuudessa junat kulkevat Ruotsissa tarkasti aikataulun mukaisesti, mikä ei ole ollut itsestäänselvyys sielläkään.
Ruotsin hallitus listaa tavoitteiksi myös saada lentomatkustajia siirtymään raideliikenteeseen. Joukkoliikenteeseen satsataan muutoinkin, jotta uusien asuinalueiden rakentaminen etenisi.
– Nopeiden joukkoliikenneyhteyksien varteen halutaan kaavoittaa asuntoja. Satsaus raideliikenteeseen tulee yksityisinä investointeina ja niistä syntyvinä verotuloina takaisin, Syrjö katsoo.
Ruotsissa valtion rautatieyhtiö SJ valmistautuu hyödyntämään tulevia ratayhteyksiä, jotka mahdollistavat junavuorojen lisäämisen. Kokonaisuudessaan nopeiden ratojen Tukholmasta Göteborgiin ja Malmöön arvioidaan valmistuvan 2030-luvulla.
SJ:n varatoimitusjohtaja Caroline Åstrand kuvaili kansainvälisen rautatiealan lehden haastattelussa yhtiön aikovan lisätä tarjontaansa kaikilla pääreiteillään.
Kun ratatöitä valmistuu ja yhtiö saa uutta kalustoa, lähivuosien suunnitelmissa on ryhtyä liikennöimään Tukholmasta Osloon jopa kahdeksalla vuorolla päivässä. SJ aikoo lisätä vuorojaan myös Tukholman ja Kööpenhaminan välille. Molemmilla väleillä matkustajia tavoitellaan lentoliikenteestä.
Rautatieyhtiöllä on menossa satojen miljoonien eurojen arvoinen investointiohjelma, jossa se uudistaa täysin nopeiden X2000-juniensa sisätilat ja myös tekniikan monelta osin. Junien paikkamäärä kasvaa uudistuksessa. SJ:llä on käynnissä tarjouskilpailu kolmenkymmenen uuden, nopean junan hankinnasta.
Aiempia uutisia rautatieliikenteestä
Ei vielä alle viiden tunnin junamatkaa – Helsinki–Oulu-väli on VR:lle haasteellinen
Jatkopala Tallinnan-risteilyysi: junalla kolmen maan halki neljässä tunnissa
– Se oli varoittamattomia syöksyjä pukuhuoneeseen, tissien puristelua, pilluni puheeksiottamista ikään kuin normaalina keskustelunaiheena. Ne olivat tunnettuja, arvostettuja tyyppejä, jotka tällaista tekivät.
Viisikymppinen teatterintutkija, käsikirjoittaja ja ohjaaja Helena Kallio muisteli torstaina Tampereen Teatterikesän tapahtumassa uransa alkuaikoja nuorena näyttelijänä.
Moni saman ikäpolven nainen yleisössä hymähteli kokemuksen jakamisen merkiksi. Todellakin #metoo.
Yleistä vai erityistä – Seksuaalinen häirintä teatterialalla -seminaarin useissa puheenvuoroissa kävi ilmi, miten vaikeaa asioihin on ollut puuttua. On ollut pelko roolien loppumisesta, leimautumisesta hankalaksi ihmiseksi, nuoren ihmisen epävarmuutta siitä, mikä on normaalia työkulttuuria, mikä ei.
Perinteeseen on kuulunut, että pitää sietää limaisia vitsejä, pitää sietää jatkuvia henkisiä ja fyysisiä rajaloukkauksia.
Nyt kaikki muuttuu. Siltä ainakin vaikuttaa sen tomeruuden perusteella, jolla teatteriala on viime syksynä leimahtaneen #metoo -keskustelun myötä ilmiöön tarttunut. Seksuaalista häirintää suomalaisella teatterialalla ruopataan nyt syvältä ja tosissaan.
Maaliskuussa teatterialan järjestöt jyrähtivät yhteisessä kannanotossaan nollatoleranssia häirinnälle. Vaikka lausunto hautautui Ylen julkaiseman, elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen epäasialliset työtavat paljastavan artikkelin alle, se on johtanut toimenpiteisiin.
Työterveyslaitoksella on käynnissä Floor is yours -tutkimus, joka käsittelee paitsi seksuaalista häirintää, myös laajemmin työturvallisuuskulttuuria esittävissä taiteissa. Teatterin tiedotuskeskuksella on työn alla oma laaja kyselynsä seksuaalisesta häirinnästä. Tuloksia on odotettavissa loppusyksystä.
Kulttuuriministeri Sampo Terho asetti huhtikuussa selvityshenkilön kartoittamaan elokuva- ja teatterialan seksuaalista häirintää ja epäasiallista kohtelua, ja esittämään puuttumiskeinoja ongelmaan. Jaana Paanetojan työn pitäisi valmistua lähiviikkoina.
Laitosteatterit ovat jo sitoutuneet tekemään tasa-arvosuunnitelman, joita seurataan, ja joihin osallistetaan koko henkilökunta. On ollut puhetta siitä, että häirintää ja muuta epäasiallista käytöstä koskevat pelisäännöt olisi viisasta käydä läpi jokaisen tuotannon alussa, koska väki vaihtuu.
Hyvä, että selvitetään. Hyvä että kysytään. Hyvä, että otetaan asia esiin työpaikoilla.
Mutta tiedon puute ei ole oikeasti ollut ongelma tähänkään asti. Kuten Helena Kallio Teatterikesän seminaarissa totesi, niin puhuttu on, tutkittu on. Ei vain ole kuultu, ei ole toimittu.
Näyttelijäliiton selvityksistä tiedetään, että etenkin nuoret naiset ovat kokeneet ja kokevat yhä seksuaalista häirintää. On tiedossa, että seksuaalisuudeltaan tai sukupuolisuudeltaan jotain muuta kuin kaksijakoista heteronormatiivisuutta edustavat kokevat olevansa kaikkien saalista.
Kallio maalasi esiin masentavan aikajanan. Hanna Helavuori käsitteli jo 20 vuotta sitten artikkelissaan ”Pitää itseään näytteillä julkisesti maksua vastaan. Nainen roolina näyttämöllä” sitä, miten seksiä, tai seksuaalista väkivaltaa esittävä nainen leimataan roolinsa kautta.
Samoihin aikoihin Kallio itse tutki osana opintojaan näyttelijäntyön ruumiillisuutta. Haastatteluissa tulivat kysymättä esiin muun muassa ”lahnakäsikoskettelut”, haavoittavat raiskausharjoitteet, ja ohjaajien iltaöiset, asiattomat puhelut nuorten naisnäyttelijöiden kotiin.
Viimeisten 20 vuoden aikana teatterialan seksuaalista häirintää on käsitelty useissa opinnäytetöissä, radio-ohjelmissa ja lehtiartikkeleissa.
Seitsemän vuotta sitten Näyttelijäliitto selvitti häirintää jäsenkyselyllä. Teatterikesän seminaarissa liiton toiminnanjohtaja Elina Kuusikko muisteli ajatelleensa, että tulokset ovat niin järkyttäviä, että käsissä on suoranainen pommi. Puolet vastanneista naisnäyttelijöistä kertoi seksuaalisen häirinnän kokemuksista, puolet kaikista vastanneista kertoi todistaneensa kollegan kokemia häirintätilanteita.
Selvitys ei kiinnostanut oikeastaan ketään. Se ei johtanut oikeastaan yhtään mihinkään, totesi Kuusikko seminaarissa.
Kun #metoo-kampanja roihahti liekkeihin, tehtiin viimeisin kysely. Näyttelijäliitto toteutti sen hirveällä kiireellä STT:n toiveesta viime vuoden lokakuussa. Vastausaikaa oli alle kolme vuorokautta. Silti vastauksia avoimiin kysymyksiin tuli lähes 150. Niistä 120:ssä kerrottiin seksuaalisen häirinnän kokemuksista ja seksuaalirikoksista, jopa raiskauksista.
Monet tapauksista olivat tuoreita. Moni vastanneista ei ollut kertonut kokemuksistaan kenellekään. Monet niistä, jotka olivat kertoneet, sanoivat, että kertomisesta ei ollut seurannut mitään.
Mikä on nyt toisin? Miksi aiempi selvittely, puhuminen ja tutkiminen ei ole johtanut muutokseen? Johtaako nytkään?
Käykö kuten esimerkiksi raiskauskokemuksestaan Kilari-näytelmän tehnyt Amanda Palo pelkää, ja #metoon nostattama aalto jää hetken muoti-ilmiöksi?
Teatterikesän seminaarissa ilmapiiri tulevien muutosten suhteen oli yhtä aikaa toiveikas ja turhautunut.
Turhautumista aiheutti muun muassa se, että kovatasoisesta sisällöstä ja erinomaisista alustajista huolimatta rahoista, rooleista ja johtamispolitiikasta päättävillä miehillä oli seminaarin aikaan muita kiireitä. Panelistiksi paikalle kutsuttu Tampereen Työväen Teatterin tuleva johtaja Otso Kautto sai edustaa sekä valtaa että sukupuoltaan varsin yksin.
Turhautumista aiheutti myös se, että selvitykset ja toimintaohjelmat eivät muuta tunkkaisia käsityksiä sukupuolista ja niiden ominaisuuksista, ne eivät muuta valtasuhteita, eivät teattereiden ohjelmistoja, eivätkä kulttuuriin syvälle kirjoitettuja, epätasa-arvoa ruokkivia rakenteita.
Toiveikkuutta edustaa nuori polvi. Sekä Tampereen yliopiston Näyttelijäntyön laitoksella että Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa turvallinen ilmapiiri, omien rajojen asettaminen, ja toisten rajojen kunnioittaminen on ollut osa opetusta jo pitkään.
Harjoituksissa on käytössä turvasana, jota voi käyttää paitsi harjoituksessa mukana oleva, niin myös sivusta seuraava. Häirintään tai muuhun väärällä tavalla rajoja rikkovaan käytökseen puuttuminen ei ole vain kokijan asia. Puuttuminen on koko yhteisön vastuulla.
Näyttelijäntyön koulutuksessa käsitellään myös sitä, millaista ihmiskuvaa teatteri ylläpitää; onko esimerkiksi nainen väistämättä uhri, onko mies potentiaalinen väkivallan tekijä. Teatterikoulussa Anna Paavilaisen Play rape on esitetty jo useamman kerran kaikille opiskelijoille.
Monelle tulevalle teatteriammattilaiselle on selvää, että kapeat käsitykset sukupuolesta ovat vahingollisia kaikille. Myös Teatterikesän seminaarin lukuisissa asiantuntijapuheenvuoroissa todettiin, että toksinen maskuliinisuus ajaa erityisesti naiset ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ahtaalle, mutta kaventaa murheellisesti myös nuorten miesten olemisen tilaa.
Vahvuutta, kovuutta ja valtaa painottavan miehisyyden korostaminen teatterissa – ja muuallakin yhteiskunnassa – karsii sitä herkkyyttä, jota tarvitaan muun muassa toisen rajojen tunnistamiseen ja kunnioittamiseen.
Helena Kallio sanoi seminaarissa kuulleensa toistuvasti näyttelijäksi opiskelevilta nuorilta miehiltä, että he eivät halua olla vanhan liiton miehiä. Hän kertoi esimerkin nuoresta pojasta, joka kävi oksentamassa jouduttuaan esittämään toistuvasti raiskausharjoituksessa hyökkääjää.
Nätyn teatterityön professori Pauliina Hulkko mainitsi, että yhä useammin tulee tilanteita, jossa nuoret miehet haluavat kieltäytyä roolista, joka ylläpitää tunkkaisia sukupuolirooleja. He eivät tahdo esittää kusipäitä, eivätkä ylläpitää kulttuuria, jossa esimerkiksi sovinistiselle käytökselle on tilaa, sanoi Hulkko.
Jos häirintää hyssyttelevä kulttuuri ei muutu, on nuorten törmäys työelämän todellisuuden kanssa kivulias.
Vastuu on nyt niillä joilla on valta, ja joilla on puheet.
Ruokatauko katkaisee työpäivän ja sen pitäisi olla omaa aikaa. Silloin pitäisi olla aikaa mietiskellä ihan omia tai vaikka höpötellä työkaverin kanssa niitä näitä – mutta ei puhua töistä.
– Palautuminen onnistuu parhaiten, kun tauko on omaa aikaa. Silloin jokaisella on vapaus päättää itse, miten taukonsa käyttää, sanoo psykologian maisteri Marjaana Sianoja tutkimukseensa perustuen.
– Jos ruokatauko kuluu lounaskokouksessa tai muuten työasioista puhuen, niin oma vapaa tauko pitäisi sitten pitää ennen tai jälkeen.
Sama koskee myös niin sanottuja kävelykokouksia.
– Parempi tietenkin, että lähdetään kokousporukalla kävelylle kuin istutaan kokoushuoneessa, mutta tauko pitäisi muistaa pitää joka tapauksessa.
Marjaana Sianoja kertoo, että väitöksen aihe tuli käytännössä vastaan, kun hän teki psykologian maisteriopintoihin kuuluvaa harjoittelua.
Tuntui että vastaan tuli ihmisiä, joilla ei ole ikinä taukoa. Marjaana Sianoja
– Tuntui, että vastaan tuli ihmisiä, joilla ei ole ikinä taukoa. On ensin tauoton työpäivä, sitten perhe ja koti. Kun lapset on saatu nukkumaan, palataan takaisin työasioihin ja hoidetaan esimerkiksi työsähköposteja ja -puheluita.
Tutkimuksessaan Sianoja osoitti, että työasioiden pohtiminen vapaa-ajallakin lisää uniongelmia. Niistä taas voi alkaa kierre, joka kasvattaa väsymystä uupumiseen, jopa vakavaan uupumukseen asti.
– Työnantajat voisivat enemmän ruokkia kulttuuria, jossa ihmisten vapaa-ajasta pidetään kiinni. Ei edellytetä, että sähköpostit "vilkaistaan" vapaallakin eikä soiteta työkaverille työasiaa ellei se ole ihan pakollista.
Miten esimiehet voisivat eri tavoin tukea työn ja perheen yhdistämistä? Marjaana Sianoja
Sianojan väitöstutkimus on osa Tampereen yliopiston laajaa tutkimusprojektia, jota rahoittaa Suomen Akatemia. Projektin tavoite on selvittää työstä palautumista ja etsiä avuksi näkökulmia sekä työ- että ympäristöpsykologiasta.
Marjaana Sianojan kyselytutkimukseen osallistui yli 1 700 naista ja miestä. He työskentelevät erikokoisissa suomalaisissa yrityksissä tai yhteisöissä pääosin tietoa vaativissa tai tunteita kuormittavissa töissä. Mukana oli kaikenikäisiä työntekijöitä parikymppisistä aina eläkeikää kolkutteleviin asti.
Kyselyn lisäksi noin sata tutkimusryhmän jäsentä osallistui niin sanottuun interventiotutkimukseen. Heillä oli mahdollisuus joko osallistua rentoutusharjoituksiin tai lähteä itsekseen vartin puistokävelylle lounastauon aikana.
– Rentoutumisharjoitusten tai puistokävelyn jälkeen keskittymiskyky oli iltapäivällä parempi. Kotiinlähtiessä heitä väsytti vähemmän, kuin taukonsa perinteisellä tavalla viettäneitä, sanoo Marjaana Sianoja.
– Lisäksi stressi väheni rentoutusharjoitukseen osallistuneilta. Rentoutuksella tähdättiin muun muassa ajatusten ja tunteiden hyväksymiseen.
Myös rentoutujat itse kokivat päässeensä tavallista taukoa paremmin irti työasioista. Kävelijöille taas tauko tuntui kaikkein miellyttävimmältä juuri silloin, kun he olivat käväisseet ulkona puistossa.
Marjaana Sianoja sanoo, että väitöksestä jäi jatkotutkimuksen aihe miettiä, miten saada ihmiset jatkamaan hyviä, palautumista edistäviä käytäntöjä.
Vammalalaissyntyinen Sianoja on nyt Suomessa väitöksen vuoksi, mutta palaa taas Yhdysvaltoihin. Paikka on Oregon Health and Science University maan länsirannikolla.
– Siellä tutkin, miten esimiehet voisivat eri tavoin tukea työn ja perheen yhdistämistä. Se on merkittävä osa työssä jaksamisessa, sanoo Marjaana Sianoja.
Syöpätauteihin erikoistuva lääkäri Jorma Sormunen kävi väitöskirjaansa varten läpi tiedot yli 30 000 suomalaisesta vuonna 1958 syntyneestä miehestä ja yli 2 000 suomalaisesta huippu-urheilijasta.
Lisäksi Sormusella oli apuna suuri, usean miljoonan henkilön materiaali työperäistä syöpää tutkineesta aineistosta.
Väitöskirjan tulos on selvä: Liikunta ja fyysisesti rankka työ suojaavat useilta syöviltä. Suojavaikutus oli Sormusen väitöskirjan mukaan enimmillään jopa 40–60 prosenttia.
Sormusen väitöskirja tarkastetaan Tampereen ylipistossa 24. elokuuta.
– Huippu-urheilijoilla oli etenkin keuhkosyöpää mutta lähes kaikkia syöpiä melanoomaa lukuun ottamatta vähemmän kuin muilla, Sormunen sanoo.
Huippu-urheilijoilla oli 11 prosenttia vähemmän riski saada syöpä kuin muulla väestöllä.
– Keskimatkanjuoksijoilla oli liki puolet alhaisempi syöpäilmaantuvuus verrattuna muuhun väestöön. Hyvin matala syöpäriski todettiin myös pitkänmatkanjuoksijoilla (43 prosenttia alhaisempi), ja hyppääjillä (40 prosenttia alhaisempi). Keuhkosyöpää huippu-urheilijoilla oli 60 prosenttia vähemmän kuin muulla väestöllä. Alhaisempi riski voi johtua terveistä elämäntavoista, erityisesti huippu-urheilijoiden vähäisemmästä tupakoinnista sekä hyvästä fyysisestä kunnosta, Sormunen sanoo.
Vuonna 1958 syntyneiden miesten osalta kerättiin tietoja heidän varusmiespalvelunsa ajalta. Tämän jälkeen tutkittiin, onko heille tullut syöpää vuoteen 2014 mennessä.
– Hyvässä tai erinomaisessa kunnossa varusmiespalveluksen aikana olleilla miehillä oli selvästi alentunut riski sairastua syöpään myöhemmällä iällä, riskin alenema oli 18 prosenttia, Sormunen sanoo.
Kahdessa pohjoismaisessa tutkimuksessa tutkittiin lisäksi yhteyttä työn fyysisen rasittavuuden ja paksu- ja peräsuolen sekä eturauhassyövän ilmaantuvuuden välillä.
Erityisen suuri suojavaikutus oli laskevan paksunsuolen alueella esiintyvissä syövissä.
– Miehillä, jotka kuuluivat työn rasittavuudessa ylimpään kymmenykseen, todettiin laskevan paksunsuolen alueella liki 40 prosenttia vähemmän syöpiä kuin verrokkiryhmällä.
Rankka työ suojasi väitöskirjan mukaan paksu- ja peräsuolen syöviltä verrattuna ryhmään, jolla ei ollut työssä merkittävää koettua fyysistä rasitusta. Naisten osalta todettu suojavaikutus oli pienempi. Fyysisesti rankkaa työtä tekevillä naisilla oli suolistosyöpiä 13 prosenttia vähemmän, kun miehillä syöpiä oli 26 prosenttia vähemmän.
Miehillä, joilla oli työhön kuuluvaa fyysistä rasitusta, oli merkitsevästi pienempi riski sairastua myös eturauhassyöpään kuin miehillä, joilla rasitusta ei ollut työssä ollenkaan.
Jorma Sormunen muistuttaa, että tulokset näkyvät väestötasolla. Yksittäisen ihmisen sairastumisen syytä ei voi sanoa. Myös urheilijat voivat sairastua.
– Yksittäisen ihmisen kohdalla on mahdoton sanoa, miten liikunta vaikuttaa syövän syntymiseen.
Sormunen sanoo, että liikunta voi auttaa myös sairastumisen jälkeen. Hänen mukaansa syöpähoidot voivat tehota paremmin, jos pystyy harrastamaan liikuntaa.
Muokkaus 17.35 lisätty, että aineisto on usean miljoonan, eikä miljoonan.
Pälkäneellä Pitkäjärven rannalla kasvaneet Hoppulan veljekset muistavat hyvin, miten kotijärvi lapsuudessa välkkyi auringossa, ja kovalla tuulella järven pintaan nousivat vaahtopäiset aallot.
– Kyllähän se herätti huomattavia tunteen purkauksia suorastaan kun näki, miten järvi rehevöityy. Kun vesi ei nostanut enää yhtään kuohupäätä kovallakaan tuulella, niin huolestuttihan se siinä vaiheessa, nykyisin mökkiläisenä rannoista nauttiva Veikko "Vexi" Hoppula sanoo.
Järven tilasta huolestuneet perustivat yhdistyksen ja aloittivat kunnostustyöt kuutisen vuotta sitten. Aluksi niittoa ostettiin tilaustyönä, mutta se ei tuottanut suuresti tulosta.
– Eihän siinä jäsenmaksut riittäneet kuin pienen osan niittämiseen, joten päätettiin hankkia omia laitteita. Moottoriveneeseen saatiin tavallinen, kaupasta ostettava leikkuri.
Leikkuri ei kuitenkaan ratkaissut vesikasvillisuuden poistamista järvestä, vaan leikattu vesikasvillisuus karkaili omille teilleen.
– Asia vaivasi pitkään ja tuli aina iltaisin sängyssä mieleen. Jotain piti keksiä helpottamaan kasvien keräämistä. Tavallisesti hommaan tarvitaan kaksi erillistä venettä, mutta minä halusin tehdä työn helpommin.
Vuoden verran Vexi Hoppula mietti, miten veneeseen liitettävä keruuharava toimii.
– Itse suunniteltu ja itse rakennettu. Nyt on pari vuotta käytetty ja hyväksi havaittu, Hoppula myhäilee mielissään.
Nyt Vexi Hoppula ajelee järveä ensin leikaten kasvillisuuden poikki mahdollisimman syvältä. Sen jälkeen veneen keulassa sijaitseva leikkuri vaihtuu helposti pitkäpiikkiseen keruuharavaan, jonka kanssa ajellaan heti perään sama lenkki. Kasvit jäävät haravaan ja sillä ne on helppo viedä rantaan.
Rannalla odottaakin sitten vähän isompi harava.
–Tavallisesti leikkuujäte nostetaan vedestä haravalla tai pirunkouralla – siis eräänlaisella talikolla, mutta se on liian hikistä hommaa, veljeksistä vanhempi Reijo Hoppula sanoo.
Tarvittiin siis lisää pohdintaa ja rakentelua. Traktorit olivat tuttuja kotitilalle palanneelle miehelle, ja tarvikkeitakin alkoi löytyä omasta takaa.
– Traktorin perään löytyi käytöstä poistettu runko, johon sitten laitettiin jatkovarsi haravaa varten, Reijo Hoppula kertoo.
Pituutta haravalla on yli 4,7 metriä. Kaksi metriä leveän haravan päähän tarvittiin tietysti itse piikit.
– Keräsin kahdeksan äkeen joustopiikkiä ja niistä poistettiin terälaput, jotta keruujäte putoaa piikeistä pois. Haravan runkoaisat estävät piikkien painumisen maahan ja näin haravaa on helppo vetää maata pitkin, Reijo Hoppula sanoo.
Veljesten laitteilla vesikasvillisuuden niitto ja maalle nostaminen sujuvat mallikkaasti ja vauhdilla verrattuna perinteisiin työtapoihin.
– Joskus on katseltu uutiskuvia, kun ovat niitä isoja talkoita käsipelillä nostamiseen järjestäneet. Vähän on säälillä katseltu sitä toimintaa. Kyllä pikkusen voisi miettiä, miten työn voisi tehdä paremmin, Reijo Hoppula huokailee.
Nyt ei laitteita enää tarvitse kuitenkaan keksiä, sillä rannalla jälleen aktiivisesti elävät Hoppulan veljekset - Reijo kotitilalleen palanneena ja Vexi jo uuden mökin rakentaneena - eivät ole piilotelleet rakennelmiaan.
– Ei nämä saa olla salaisuuksia, Vexi Hoppula sanooo.
Vielä ei laitteista ole kyselty, mutta miesten mielestä syytä olisi.
– Tässähän on yhteisistä tavoitteista kysymys kuitenkin. Olisi vaan eduksi, jos tällaisia laitteita kehiteltäisiin vaikka joka mökille, miehet nyökyttelevät ja kehottavat kopioimaan hyväksi havaitut laitteen.
Konsta näykkii hanakasti kymmenkiloisesta heinäpaalista, vaikka maassa olisi tuoreempaakin syötävää. Konsta on hämeenkyröläisen Kartanon Tallin ratsastuskoulussa tärkeä hevonen: vaikka se on melko kookas, se sopii luonteensa vuoksi pienillekin ratsastajille.
Konstalle riittää yksi kantikas pikkupaali melkein vuorokaudeksi. Vuodessa se syö noin 3000 kiloa kuivaheinää.
Vaikka kuiva kesä on rokottanut heinäsatoja monella tilalla, ovat Kartanon Tallin asiat hyvällä tolalla: talli on rehun suhteen omavarainen.
Monella tilalla tilanne ei ole yhtä hyvä ja heinäpula uhkaa ensi talvena. Pahimmassa tapauksessa pilttuita saattaa hiljentyä, jos hevosista joudutaan luopumaan rehun puutteen vuoksi. Mikäli luopumisiin ryhdytään, erityisesti vanhojen hevosten päivät voivat olla luetut.
Kartanon Tallin tallivastaava Ansa Immonen pitää teurasmahdollisuutta suorastaan kamalana.
– Se on vihoviimeinen vaihtoehto hevosihmiselle, että hevonen pistettäisiin kokonaan pois. Ennemmin se myydään.
Toiminnanjohtaja Minna-Liisa Heiskanen Suomen Hevostietokeskuksesta muistuttaa, että hevosiin kiinnytään ja ne tunnetaan nimeltä. Niitä halutaan pitää pitkään.
– Voi kuitenkin olla, että rehupula saa harkitsemaan lopettamistakin.
Suomen Hippoksesta kerrotaan, että ainakaan vielä ei ole tietoa tavallista suuremmasta teurastarpeesta.
– Tosin "eläkehevosten määrä on suuri, kertoo eläinlääkäri Reija Junkkari Hippoksesta.
Junkkarin mukaan lopulliset määrät lopetetuista eläimistä tiedetään vasta syksymmällä.
Omavarainen on myös parikymmenpäistä ylämaankarjaa kasvattava Marko Honkaniemi Nokian Pinsiöstä. Tilalta riittää heinää myös myyntiin.
Viime kesänä oli märkää, nyt oli kuivaa, summaa Honkaniemi.
– Tänä kesänä pääsin traktorin kanssa paalaamaan heinää sellaiselle pellolle, johon viime kesänä upposin mönkijällä.
Suopohjaisilla pelloilla sato oli Honkaniemen mukaan kuitenkin yllättävän hyvä, vaikkakin kolmanneksen pienempi kuin viime vuonna: mistä viime vuonna koottiin 40 pyöröpaalia, saatiin tänä vuonna 15.
Koko maan tilannetta parantaa se, että esikuivattua säilöheinää on saatavilla, kertoo Hevostietokeskuksen Minna-Liisa Heiskanen.
– Ainakin Pohjois-Savossa tilanne on verrattain hyvä.
Heiskasen mukaan alueelliset erot sadossa ovat suuret. Huonoiten heinä on kasvanut lounaassa ja etelässä
Hevonen ei syö yksinomaan kuivaheinää, vaan myös viherprikettiä voidaan käyttää rehuna. Hevosen ruokaan kuuluu myös väkirehu eli viljapohjainen ravinto. Kuivaheinä on kuitenkin tärkeää hevosen suoliston toiminnalle, muistuttaa Heiskanen. Sitä pitää olla puolitoista kiloa päivässä jokaista hevosen sataa kiloa kohden.
– 400 kiloa painava hevonen tarvitsee sitä noin kuusi kiloa päivässä.
Etelä-Suomen Laatuheinärengas ry:n puheenjohtaja Anita Kaakkola arvioi, että heinän hinta voi vaikka kaksinkertaistua, jos sato jää puoleen normaalista.
– Vakituisten asiakkaiden sopimuksista puuttuu tällä hetkellä vielä 15- 25 prosenttia. Kolmatta satoa yritetään. Se on kuitenkin yleensä hätävara eikä se useinkaan ole laadultaan hyvää.
Tuontirehukaan ei ole ratkaisu, sillä Baltiassa ja etenkin Ruotsissa ja Tanskassa ovat heinäpellot kärsineet kuivuudesta.
Suomen eri maakuntien välillä on isot erot siinä, kuinka suuri osa ikäluokasta saa vapautuksen asepalveluksesta, kertoo Lännen Media.
Vuonna 2017 asepalveluksesta vapautettiin Pohjois-Savossa ja Pirkanmaalla yli 20 prosenttia palvelukseen kutsutuista, kun taas Lapissa ja Kaakkois-Suomessa alle 15 prosenttia kutsutuista.
Pääesikunnassa pidetään mahdollisena, että yhteisestä ohjeistuksesta huolimatta eri maakunnissa saatetaan tulkita eri tavoin sitä, kuinka herkästi vapautuksia on syytä myöntää. Asiasta on keskusteltu, mutta sitä ei ole ainakaan vielä tutkittu.
Vapautuksen saavien määrä kasvoi vuonna 2006, kun terveystarkastusohjetta päivitettiin. Ennen vuotta 2006 palvelukseen astui yli 80 prosenttia ikäluokasta, kun taas viiden viime vuoden aikana määrä on vakiintunut noin 76 prosenttiin.
Vapautettuja on huomattavasti enemmän kuin siviilipalveluksen suorittavia, joita oli vuonna 2017 noin 1,4 prosenttia ikäluokasta. Asevelvollisuusalan toimialajohtajan, everstiluutnantti Vesa Tohkasen mukaan ennen vuotta 2006 vapautuksen saivat vain ne, joiden ei arveltu terveydentilansa puolesta selviävän palveluksesta.
Vuoden 2006 jälkeen lääkärit ovat arvioineet palveluksesta selviytymisen sijaan sitä, onko palvelukseen kutsutun terveydentila riittävän hyvä reservin tarpeisiin. 2000-luvun alkupuoliskolla asepalveluksen keskeytti vuosi vuodelta useampi.
Terveystarkastusohjeen päivityksen jälkeen keskeyttävien määrä vakiintui 14-15 prosenttiin. Ohjeeseen tehtiin uusia päivityksiä vuosina 2008 ja 2012. Vuoden 2012 päivityksen jälkeen terveystarkastuksessa on kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota motivaatioon ja ylipainoisten kutsuttujen fyysiseen toimintakykyyn.
Teatterineuvos Eila Roine muistelee hymyillen eri-ikäisten ihmisten kohtaamisia Tampereen kaduilla. Mieleen ovat jääneet erityisesti 14-15-vuotiaat pojankoltiaiset, jotka pohtivat, onko hän joskus ollut televisiossa.
– Vastasin, että "oon mää joskus ollu". Keskustelu päättyi kysymykseen "voidaanko halata” – ja sitten me halattiin.
Rakastettu Eila-mummi tuli Pikku Kakkoseen kolmen kuukauden mittaiselle keikalle vuonna 1996. Antoisa ja opettavainen juontajan keikka venyi lopulta 17 vuoden mittaiseksi.
Eila Roine teki elämäntyönsä Tampereen Työväen Teatterissa, mutta hän on teatterilavojen ohella ollut myös elokuvissa ja tv-sarjoissa. Koko Suomen tunteman pariskunnan Heikin ja Kaijan elämää seurattiin mustavalkoisessa televisiosarjassa vuosina 1961–1971.
Monet muistavat Heikistä ja Kaijasta ensimmäisen tallennetun jakson vuodelta 1965, jossa vietetään Janne Lehtisen ristiäisiä. Kyseessä oli aito kastetilaisuus, josta virkaa toimittanut pappi sai arkkipiispalta asti huomautuksen. Roinetta tilanteen muistelu huvittaa yhä.
– Se ei kuulemma ollut sopivaa. Pappi vastasi, että kyseessä on hänen ystäväpariskuntansa, jonka toisenkin pojan hän on kastanut – ei hänellä ole mitään syytä kieltäytyä.
Pitkältä uralta on jäänyt erityisesti mieleen miniän kanssa tehty näytelmä Grace ja Gloria. Teatterit empivät kuolema-aiheiseen esitykseen tarttumista, joten naiset päättivät harjoitella sen vain keskenään.
Teija ja Tommi Auvisen silloisessa kodissa Nokialla harjoituksiin sekaantui ylimääräinen ohjaaja.
– Perheen saksanpaimenkoira piti välillä viedä pihalle, kun se yritti puolustaa jompaakumpaa ja kehotti toista pitämään kitansa kiinni. Niinpä siirsimme suosiolla harjoitukset minun kotiini.
Tampereen Teatteri otti Gracen ja Glorian lopulta ohjelmistoonsa, ja siitä tuli menestys. Roine muistelee, kuinka jopa teatterin tekniikan puolen miehet tulivat seuraamaan jokaista harjoitusta alusta loppuun asti.
Suomalaisen näyttelijäntaiteen ikoni kehuu nykyisiä alan opiskelijoita moniosaajiksi, jotka taitavat niin laulun, tanssin kuin akrobatiankin. Sen sijaan puhekoulutukseen olisi kiinnitettävä enemmän huomiota. "Epäselvä sopottaminen" ei ole Roineen mielestä televisioilmaisua.
Eila Roineen vuosikymmeniä kestänyt ura ulottuu 1950-luvulta tälle vuosikymmenelle asti. Hän kuvailee näyttelijän työtä nopeasti unohtuvaksi ”päiväperhon hommaksi”.
– Niin kauan kuin muistetaan, on olemassa. Sen jälkeen on historiaa.
Kokemäkeläisen maatalon navetassa on ainakin kahdeksan kissanpentua sekä muutama aikuinen kissa, joista osa on mahdollisesti tiineenä. Kissat ovat villejä eivätkä päästä ihmistä lähelleen. Jos pennut jäävät navettaan, lisääntyvät ne ensi keväänä keskenään ja synnyttävät uusia pentuja. Populaatio kasvaisi kymmeniin kissoihin.
Tämän estämiseksi Kiikoisten löytöeläinpalvelun yrittäjä sekä SEY:n vapaaehtoinen eläinsuojeluneuvoja Mira Ekholm-Martikainen asettaa loukkuja navettaan. Loukutuksen ohessa Ekholm-Martikaisen puhelin soi tasaisin väliajoin. Ilmoituksia löytökissoista, populaatioista ja kotia vaihtavista kissoista tulee päivittäin.
Kissatilanne on tällä hetkellä katastrofaalinen niin meillä kuin muilla paikkakunnilla, kun kissoja tulee koko ajan lisää. Mira Ekholm-Martikainen
– Kissatilanne on tällä hetkellä katastrofaalinen niin meillä kuin muilla paikkakunnilla, kun kissoja tulee koko ajan lisää, Ekholm-Martikainen sanoo.
Kiikoisten löytöeläinpalvelusta kissoja lähtee esimerkiksi Helsinkiin ja Tampereelle – tai sinne, missä on tilaa. Viime vuonna Kiikoisten löytöeläinpalvelun kautta kulki noin 325 kissaa, mutta tänä vuonna luvut ovat jo yli 200:ssa. Määrä voi nousta vuoden loppuun mennessä jopa 400 kissaan.
– Joka puolella nostetaan kädet pystyyn, koska tällä hetkellä kissoja on liikaa suhteutettuna vastaanottopaikkoihin.
Turun eläinsuojeluyhdistyksen eläintenhoitaja ja adoptiovastaava Sini Kielo kertoo, että kesä on ollut myös Turussa kissojen osalta kiireistä aikaa. Kissoja on ollut enimmillään lähes sata yhtä aikaa hoidossa yhdistyksen tiloissa.
Kielon mukaan varsinkin emokissat ja pennut työllistävät paljon.
– Suurin osa kissoista on ollut tiineitä löytökissoja, jotka synnyttävät täällä. Myös emottomia pentuja on paljon. Koko ajan tulee myös tavallisia löytökissoja, joita omistaja ei hae kotiin. Ne jäävät meille etsimään uutta kotia, Kielo sanoo.
Viime vuonna uuden kodin löytäneitä kissoja oli 250. Kielon mukaan luku voi tänä vuonna kasvaa.
Maanlaajuisesti toimiva Kisu ry:n hallituksen jäsen ja ensikotivastaava Pirjo Peltoniemen mukaan löytökissat pitävät heidätkin kiireisinä tähän aikaan vuodesta. Uusia kissoja olisi tulossa koko ajan lisää niin Pirkanmaalta kuin esimerkiksi Kouvolasta ja Lappeenrannasta. Usein käy niin, ettei uusille kissoille ole enää tilaa.
– Silloin kissat viedään hoitoon muille yhdistyksille, joilla tilaa vielä on, Peltoniemi kertoo.
Löytökissojen ja populaatioiden ohella Kiikoisten löytöeläinpalveluun voi ottaa yhteyttä, jos haluaa luopua kissastaan. Mira Ekholm-Martikainen kertoo, että syitä luopumiselle voivat olla odottamattomat kulut, kissan tiineys, sairaus tai leikkaamattomuus. Omistaja ei ole välttämättä osannut varautua kissan peruskuluihin.
– Kissan saa helposti hyvin pienellä summalla tai jopa ilmaiseksi. Kuitenkin lähikuukausina kissaan voi kulua parikin sataa euroa, eikä tähän ole varauduttu.
Ihmiset kyllästyvät kissoihin, jos ne esimerkiksi mouruavat tai merkkailevat sisällä. Sitten niistä halutaan eroon. Mira Ekholm-Martikainen
Yksi Ekholm-Martikaista huolestuttavista asioista on leikkaamattomien ja tunnistusmerkitsemättömien kissanpentujen ulos päästäminen taajama-alueella. Tällöin vaarana on esimerkiksi auton alle jääminen. Kissanpentu voi myös jäädä omille teilleen ja alkaa lisääntyä luonnossa. Juuri tällaiset nuoret ja leikkaamattomat kissat ovat tällä hetkellä ongelma.
– Ihmiset kyllästyvät kissoihin, jos ne esimerkiksi mouruavat tai merkkailevat sisällä. Sitten niistä halutaan eroon.
Leikkaamattomuus on myös Kisu ry:n ensikotivastaavan Pirjo Peltoniemen mukaan ongelman ydin. Tällaiset kissat lisääntyvät luonnossa, mikä tarkoittaa uuden kissapopulaation syntyä. Populaatioissa kissojen määrä voi nousta moneen kymmeneen. Taudit voivat pienentää populaatiota hieman, mutta niin kauan kuin villikissoja on paljon samassa paikassa niin tauditkin jylläävät.
Peltoniemi kertoo varsinkin maaseudun olevan täynnä kissapopulaatioita, eikä kaikista edes tiedetä. Populaatiot saavat alkunsa leikkaamattomista kissoista, joiden pennut syntyvät villeiksi. Juuri kissapopulaatiot ovat todellinen ongelma.
– Kissat myös levittäytyvät itse uusille alueille, joille syntyy uusia populaatioita. Ihmiset alkavat ruokkia kissoja, mutta ne pitäisi lopulta ottaa kiinni, Peltoniemi sanoo.
Moni ajattelee edelleen, että kissa kyllä selviää Suomen luonnossa eikä siitä siksi tarvitse huolehtia. Pirjo Peltoniemi
Ekholm-Martikainen ja Peltoniemi kohtaavat työssään usein käsityksen, että kissa kyllä pärjää luonnossa. Vahvimmat saattavat kyllä selvitä talvesta, mutta kuolevat lopulta nälkään ilman apua.
– Moni ajattelee edelleen, että kissa kyllä selviää Suomen luonnossa. Jos kissa ei löydä esimerkiksi latoa tai muuta lämmintä paikkaa, se kuolee kylmyyteen ja nälkään, Peltoniemi sanoo.
Kiikoisten löytöeläinpalvelun yrittäjä Mira Ekholm-Martikainen valistaa kissaomistajia ulkoilun, mikrosirujen ja leikkaamisen suhteen. Kyse on ensisijaisen tärkeästä työstä, jotta kissatilanne helpottuisi ja pentuja syntyisi vähemmän luontoon.
– Kannattaa myös miettiä kissanpentujen teettämistä nyt, kun niitä on löytöeläinpalvelut täynnä, Ekholm-Martikainen sanoo.
Kokemäkeläisen maatalon pihassa loukutetulle tiineelle kissalle sekä pennuille Ekholm-Martikainen etsii seuraavaksi sijaiskodit. Kissat myös hoidetaan kuntoon, leikataan ja niille etsitään pysyvät kodit. Tilanpuutteen vuoksi kissojen kotihoitopaikkoja ja koteja tarvitaan kipeästi.
– Uskon puhuvani kaikkien kissa-auttajien puolesta. Tarvitsemme valtavasti apua, jotta terveet kissat eivät joudu lopetettavaksi vain sen takia, ettei niille ole tilaa.
Kalle Kallonen on väsynyt. Mies tuijottaa Ratinan stadionin viheriötä läppäri kainalossaan. Mielen päällä ovat artistien buukkaukset.
– Kyse on sadoista tuhansista tai miltei miljoonista euroista. Ei sitä mieti enää muuna kuin leikkivaluuttana, vaikka ihan oikeaa rahaa se on.
Artistit ovat vain yksi asioista, joiden pitää olla tiptop perjantaina, kun ennätysajoissa loppuunmyyty Blockfest marssittaa tälle samalle stadionille kymmeniä rap-musiikin tähtiä ja kymmeniätuhansia faneja.
Riskit tapahtumajärjestyksessä ovat luonnollisesti isoja. Jos olet joskus kotibileissä laittanut omasta mielestäsi hyvän biisin soimaan vain saadaksesi juhlijoiden ”vaihda kappaletta” – huudot niskoillesi, voit kuvitella kuinka isojen paineiden alla festivaalijärjestäjä painii. Suosio vaatii myyräntyötä.
– Ensi vuoden artisteja mietitään jo nyt. Hankimme tietoa vuoden päästä julkaistavista levyistä ja käymme ulkomailla kuuntelemassa keikkoja. Suunnittelu on väittelemistä ja mielipiteenvaihtoa, mutta jossain vaiheessa ne päätökset on vain tehtävä.
Vaikka artistivalinta osuisikin oikeaan, voi tähti jättää tulematta. Syynä voi olla esimerkiksi se, että levy-yhtiö määrää artistin yhtiön mielestä tärkeämmälle keikalle.
– Eihän niille Suomella ole väliä, ei täällä levyjä myydä.
Kallonen on saanut edellisyönä tietää, että yksi pääesiintyjistä, supertähti Travis Scott peruu toistamiseen Blockfest-esiintymisensä. Korvaaja on jo löytynyt, mutta turhautumisen voi miltei nähdä synkkänä pilvenä puuhamiehen päällä.
– Välillä on meinannut läppäri lentää.
Ruisrockin viimeiset liput myytiin huhtikuussa, monta kuukautta ennen tapahtumaa. Blockfestin tiketit loppuivat lippupalveluista puolitoista kuukautta ennen festivaalia. Mustassa pörssissä ihmiset maksavat huijauksenkin uhalla satoja euroja ylimääräistä päästäkseen osaksi parin päivän keikkapyöritystä.
Ruisrockin toimitusjohtaja ja musiikkibisneslegenda Juhani Merimaa uskoo, että joihinkin tapahtumiin kasvaa käyntikertojen myötä syvä luottamus.
– Miksi tapahtumaan mennään? No sen takia kun mun kaveritkin on siellä ja lupaus esiintyjistä tarpeeksi kiinnostava, Merimaa sanailee puhelimessa.
Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulun markkinoinnin väitöskirjatutkija Sonja Lahtinen näkee asian niin, että nykypäivän ihmiset hakevat yhteenkuuluvuuden tunnetta erilaisista tapahtumien ja brändien ympärille rakentuvista kulutusyhteisöistä. Verrattuna perinteisiin kyläyhteisöihin, tämän päivän yhteisöihin voi päästä kuka tahansa, joka jakaa tietyn elämäntyylin, suosikkibändit tai olalle heitetyn vyölaukun tapaiset festarivarusteet, jotka sillä hetkellä kuvaavat yhteisön tunnuspiirteitä.
– Ihmiset haluavat kuulua johonkin itseään suurempaan, Lahtinen toteaa.
– Se on yksi perustarpeistamme.
Festivaalin on siis tehtävä itsestään yhteisö tai mielentila, jota osana oleminen nähdään mielekkäänä nuorisokulttuurissa. Tähän on eri tyylejä: Flow Festival satsaa näyttäviin lavoihin, tyylikkääseen ulkoasuun ja kaupunkikulttuuriin, Ruisrockilla taas on ainutlaatuinen miljöönsä: ohilipuvat ruotsinlaivat ja merellisyys. Blockfest on koko Suomen rap-yhteisön kokoontumisajo, Ilosaarirockin telttailualue legendaarinen.
Vaikka tietyn sorttinen juhlaväki tuntuu usein kokoontuvan sattumalta, on tietyn ihmisryhmän saavuttamiseksi suoritettu paljon tiedonkeruuta ja -käsittelyä. Pitää tietää omat vahvuutensa ja heikkoutensa, pitää tietää ketä etsii.
– Me muun muassa seuraamme yleisömme keski-ikää, jotta tiedämme tavoittavamme uudet asiakkaat joka kesä, Merimaa selittää.
Tätä profiilia rakentaa myös itse tapahtumayhteisö, tavallaan tietämättään, kertoo Sonja Lahtinen. Festarikansan seuraajilleen jakamat visuaalisesti näyttävät somepäivitykset ovat osa henkilöiden omaa identiteetinrakennusprojektia, mutta samalla myös täysin ilmaista markkinointityötä festivaaleille. Tätä Lahtinen kuvaa termillä consumer work, kuluttajatyö.
– Some-postaukset kulutusvalinnoistamme ovat osa elämänmittaista minäkuvanluontiamme, Lahtinen tiivistää.
Lahtinen puhuu yksilöllisestä yhteisöllisyydestä; samanaikaisesta joukkoon kuulumisesta ja oman erityisyyden korostamisesta. Hieman paradoksaalisesti kaikki festivaalimassan tuhansista ihmisistä haluavat erottautua muista yhteisin keinoin.
– Yksilöllistymisessä on kyse siitä, että kertomalla omaa elämäntarinaansa ihmiset ilmaisevat omaa ainutkertaisuuttaan suhteessa muihin ihmisiin.
Nykyhetkestä katsottuna on vaikea keksiä syitä, miksi nyt festarikenttää dominoivien tapahtumien käyrä lähtisi laskuun. Sonja Lahtinen kuvaa Flow'n, Blockfestin ja Ruisrockin suosion syyn löytyvän asiakkaan kokemasta arvosta.
– Tapahtumakävijä voi kokea saavansa tapahtumasta lipun hinnan verran taloudellista arvoa, toiminnallisen arvon vaivattomuutena, emotionaalista arvoa hyvästä fiiliksestä ja symbolista arvoa tapahtumavierailulla rakennettavasta statuksesta.
Jotkin festivaalit tarjoavat näitä kaikkia, ja juuri niiden lipuista maksetaan satoja euroja mustassa pörssissä.
– Tietyt tapahtumat tuottavat kokonaisvaltaista asiakasarvoa enemmän kuin toiset. Kohderyhmän syvä tuntemus on tämän takana: mitä musiikkia, millaista ruokaa, millaista visuaalista ympäristöä ja millaisia tunteita resonoivia some-postauksia asiakkaat haluavat eniten.
Mutta aikovatko ilmeisen hyvin näitä kortteja lukeneet Ruisrock ja Blockfest vielä tästä paisua ja paisua, hamaan tappiin saakka, kunnes yleisömeri rapsuttelee ruotsinlaivoja ja Laukontorin makkarakioskit peittyvät aitojen ja VIP-karsinoitten alle?
Vastauksista päätellen suomalainen tapahtumajärjestäjä ei anna suuruudenhulluudelle valtaa edes silloin, kun sitä puoltavia kehityssuuntia olisi havaittavissa.
– Fyysiset tilat tulevat vastaan. Nykyinen alueemme on vain niin kiinnostava ja täynnä jännittäviä elementtejä, osa meitä. Liikenne alueellekin alkaa olla siinä rajoillaan, kertoo Merimaa.
– Tykätään tämänhetkisestä alueesta. Kaupungin ja stadionin kanssa on hyvä yhteistyö. Ennemminkin aiotaan kehittyä, antaa tilaa luovuudelle ja haastaa koko tekijäporukkaa, summaa Kallonen.
Kaikkia Blockfestin temppuja ei kuitenkaan ole välttämättä vielä nähty. 2020-luvulla valmistuvan Kansi ja Areena -kompleksin taustahenkilöitä Kallonen on käynyt ainakin jututtamassa.
– Ollaan tehty alustavia yhteisiä suunnitelmia, katsotaan sitten. Avaa paljon uusia mahdollisuuksia.
Tampereen tuloveroprosentti on pysymässä ennallaan ensi vuonna. Pormestari ja valtuustoryhmien puheenjohtajat sopivat perjantaina, että tuloveroprosenttiin palataan syksyllä 2019.
Keskustelu tuloveroprosentin korottamisesta roihahti liekkeihin, kun kaupungin pitkä säästöesityslista tuli julki viime viikolla. Osa valtuustosta olisi ollut valmis korottamaan veroa säästöjen sijaan.
Kiinteistöveron korotuksella aiotaan lisätä kaupungin tuloja 10–12 miljoonalla eurolla. Lisäksi etsitään säästöjä henkilöstön työskentelytapoja uudistamalla ja digitalisaation täysimääräisellä hyödyntämisellä. Toimenpiteillä tavoitellaan 10 miljoonan käyttömenosäästöjä vuoteen 2020 mennessä.
Samalla kokouksessa päätettiin luopua monista säästölistan kohdista. Omaishoidon tuki onkin säilymässä ennallaan. Esityksen mukaan tuen myöntämistä olisi kiristetty ja säästetty näin 1,1 miljoonaa euroa ensi vuonna.
Myös päiväkotien ja koulujen ryhmäkoot säilynevät nykyisellään. Esityksen mukaan ryhmäkokojen kasvattamisella olisi saatu yhteensä yli miljoonan säästö. Subjektiivista päivähoito-oikeutta ei myöskään olla rajaamassa.
Museo Milavidan ja Haiharan taidekeskuksen osalta kaupunki selvittää ensin käyttötavan ja päättää mahdollisista säästöistä myöhemmin. Museo Milavidan sulkemisella kaupunki säästäisi 270 000 euroa vuodessa.
Kaupunginhallitus käsittelee Tampereen ensi vuoden talousarviokehystä maanantaina. Lopullisesti vuoden 2019 talousarviosta päättää valtuusto.
Oikeusministeriö on antanut vastauksen porilaistaustaiselle Aimo Ruususelle, joka pyysi ministeriötä selvittämään tätinsä kohtaloa vuoden 1918 tapahtumien jälkiselvittelyissä. Yle kertoi selvityspyynnöstä keväällä.
Ministeriön mukaan tapahtumien selvittäminen ei kuulu sille.
Porilaisen vasemmistolehden Satakunnan Työn entinen päätoimittaja Aimo Ruusunen halusi oikeusministeriön selvittävän, mitä hänen tädilleen Sanna Amanda Ruususelle tapahtui vuonna 1918.
Satakunnassa Kiikoisissa syntynyt ja nykyisen Sastamalan Kiikassa kirjoilla ollut alle 18-vuotias Sanna Ruusunen jäi valkoisten vangiksi 1.5.1918 Lahden lähistöllä. Aimo Ruusunen on löytänyt tätinsä pidätysasiakirjan Kansallisarkistosta, mutta sen jälkeen täti katoaa.
Sanna Ruusunen julistettiin kuolleeksi vuonna 1934. Kuolinpäiväksi on merkitty 1.1.1922. Viranomaiset eivät kuitenkaan missään vaiheessa ole selvittäneet sukulaisille, mitä tädille todella tapahtui.
Ruusunen lähetti keväällä oikeusministeriölle selvityspyynnön siitä, ovatko viranomaiset ottaneet asiassa huomioon Suomen kansalaisen ja hänen lähisukulaistensa lailliset oikeudet.
Rohkenen pyytää että oikeusministeriö tutkisi, mikä oli Sanna Amanda Ruususen kuolinaika, kuolinsyy, ja jos kyseessä on ollut teloitus, mihin päätökseen se on perustunut. Aimo Ruusunen
Sisällissodan kuolemantapauksia parikymmentä vuotta sitten tutkineen Suomen sotasurmat -projektin tietokannassa Sanna Ruusunen on merkitty kadonneiden luetteloon. Aimo Ruusunen kertoo saaneensa sisällissotaa koskevista tutkimuksista vahvistuksen, että asiakirjojen perusteella Sanna Ruususen ei ole voitu osoittaa syyllistyneen laittomuuksiin.
– Rohkenen pyytää että oikeusministeriö tutkisi, mikä oli Sanna Amanda Ruususen kuolinaika, kuolinsyy, ja jos kyseessä on ollut teloitus, mihin päätökseen se on perustunut, mihin hänet on haudattu ja miksi tiedon toimittaminen kuolemasta omaisille on laiminlyöty, Aimo Ruusunen kirjoitti.
Oikeusministeriön vastauksen Aimo Ruususen selvityspyyntöön ovat allekirjoittaneet hallitusneuvos Anne Hallavainio ja kehittämispäällikkö Tuula Pääkkönen. He pahoittelevat Sanna Ruususen kuolemaa ja sitä, että hänen kohtalonsa on jäänyt epäselväksi. Tämän enempää ei ministeriöllä ole annettavaa.
Pyytämienne selvitysten ja tutkimusten tekeminen ei kuulu oikeusministeriön tehtäviin. Oikeusministeriö
– Pyytämienne selvitysten ja tutkimusten tekeminen ei kuulu oikeusministeriön tehtäviin, vastauksessa todetaan.
Oikeusministeriö toteaa, että valkoinen osapuoli eli Suomen valtio syyllistyi 1918 tekoihin, joita ei nykyisin voida pitää oikeudellisesti hyväksyttävinä. Sisällissodan jälkeen langetettiin oikeudellisesti erittäin epäselvissä olosuhteissa runsaasti kuolemantuomioita.
Oikeushistorian professori Jukka Kekkonen on tutkinut sisällissodan aikaista ja sen jälkeistä oikeudenkäyttöä. Hänen erään kirjansa nimi on "Laillisuuden haaksirikko". Lakiin edes osittain perustuvat tuomioistuimet alkoivat toimia vasta kesän korvalla, jolloin suuri osa kenttälautakuntien langettamista kuolemantuomioista oli jo pantu täytäntöön.
Punaisen puolen rikokset tutkittiin sisällissodan jälkeen tarkasti, mutta valkoisten väkivallanteot jäivät pääosin tuomitsematta. Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud antoi joulukuussa 1918 syytesuojapäätöksen, johon vedoten punaisten surmiin syyllistyneet valkoiset välttivät tuomiot
– Sata vuotta kertomienne tapahtumien jälkeen asiat ovat kuitenkin maassamme paremmin: Suomi on oikeusvaltio, jossa riippumattomat tuomioistuimet turvaavat jokaisen oikeusturvan toteutumisen sekä Suomen lain että Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten mukaisesti, oikeusministeriön vastauksessa Aimo Ruususelle todetaan.
Selvityspyynnön tehnyt Aimo Ruusunen on hämmästyneen oloinen vastauksesta. Hänen mielestään ministeriö ei vastaa hänen pyyntönsä oleellisiin kysymyksiin.
– Kyse on ihmisen kuolemasta, jolle ei ole syytä selvitetty, eikä tässä mitenkään edes neuvota, kenen puoleen tulisi kääntyä. Olisiko oikea osoite siis Lahden poliisi, koska viimeisin merkintä Sanna Ruususesta viittaa siihen, että hän oli Lahdessa? Ruusunen ihmettelee.
Ruusunen pitää ministeriön viittausta oikeudenkäytön epäselvyyksiin sivuasiana, koska missään ei ole osoitettu, että hänen tätinsä olisi edes saanut oikeudenkäynnin.
– Hän katosi ilman oikeusprosessia ollessaan Suomen valtion viranomaisten hallussa.
Vuoden 1918 sota valkoisten ja punaisten välillä on edelleen eräs verisimmistä Euroopassa käydyistä sisällissodista. Se vei jälkiselvittelyineen hengen lähes 37 000 suomalaiselta eli yli prosentilta suomalaisista.
Kuolleista noin 27 000 oli punaisia ja yli 5 000 valkoisia. Muita kuolleita oli lähes 4 500. Kuolleiden lukumäärät ovat Sotasurmat-tietokannasta.
Valkoisista suurin osa kuoli taisteluissa. Punaisen puolen kuolleista enemmistö menehtyi joko teloituksissa tai vankileireillä nälkään ja tauteihin.
Suomen valtio on muistanut sadan vuoden takaisen sisällissodan tapahtumia. Presidentti Sauli Niinistö totesi toukokuussa kaatuneiden muistopäivänä, että suomalaiset muistavat sisällissodan historialliset tapahtumat ja että niistä voi myös oppia.
– On hyvä muistaa se, että siitä selvittiin. Luulen, että tässäkin tilaisuudessa siitä on aika paljon kysymys, että kunnioitetaan kaikkien muistoa, mutta rakennetaan yhteyttä, Niinistö sanoi.
Sukeltajat löysivät Tampereen Santalahdesta laivan jäännökset jo 1980-luvulla, mutta pohjassa lojuva laivan kylki ja rikkoutuneet sivukaaret eivät paljon kertoneet.
Kohde on kiinteä muinaisjäännös. Se uhkaa jäädä täyttömaan alle, kun Tampere haluaa kasvaa täyttämällä Näsijärveä.
Hylky tutkittiin tarkemmin vedenalaisessa inventoinnissa vuonna 2015 Hiedanrannan kaavamuutoshankkeen takia, mutta laivan historia ei järvenpohjasta selvinnyt.
Tutkijat kääntyivät Tampereella hyvin tunnetun höyrylaivahistorioitsijan, Juhani Valannon puoleen. Valanto selvitti, että kyseessä on puurunkoinen höyrylaiva Näsijärwi, Rosenlewin ensimmäinen höyryhinaajasta. Laiva rakennettiin vuonna 1874 ja se on 27 metriä pitkä.
Laivasta ei ole säilynyt piirustuksia tai kuvia, mutta Valanto on kolunnut laivanrakentajien arkistot tarkkaan. Näsijärwi on Tampereella rakennettu – ja harvinaista kyllä, siellä tehtiin kaksi samanlaista laivaa, mutta eri käyttötarkoituksiin.
Juhani Valanto esittelee kuvaa Muroleen kanavalta, jossa matkustajahöyrylaiva Tampere on matkalla.
– Tämä on Näsijärwen sisaralus. Vain kansirakenteet ovat olleet erilaiset.
Näsijärwen hylky on monella tavalla mielenkiintoinen. Puurunkoinen höyryhinaaja oli pieni palanen siinä puunjalostuksen ketjussa, jossa puu kulki Näsijärven latvavesiltä Poriin.
Porilainen perheyhtiö Rosenlew oli hankkinut metsätiloja Pohjois-Hämeestä. Laiva hinasi tukkeja Muroleen alapuolelta Santalahteen, josta puut siirrettiin rullarataa pitkin harjun yli Pispalan toiselle puolelle Pyhäjärveen.
Rosenlew ei halunnut olla vanhanaikainen – ja puurunkoinen Näsijärwi sai väistyä rauta-ajan tieltä. Ensimmäinen Näsijärwi ehti olla käytössä vain kymmenen vuotta, Juhani Valanto kertoo.
– Porissa valmistettiin uusi metallirunkoinen laiva, joka talven aikana vedettiin Tampereelle rekipelillä. Näsijärwestä otettiin höyrykattila ja -kone uuteen alukseen sekä nimi: Näsijärvi.
Juhani Valanto on pohtinut, miten vanhalle rungolle kävi. Jotenkin näin se on mennyt:
Käytöstä poistettu puulaiva hylättiin matalaan veteen Pölkkylän niemen rantaan. Näsijärven tiukat pohjoistuulet kaatoivat toiselle laidalle. Uittotunnelin lähellä ollut hylky häiritsi uittoa, ja veden päälle noussut kylki sahattiin ja rikottiin pois edestä.
Veden alla on tällä hetkellä jäljellä pohja ja toinen kyljistä on hautautunut pohjasedimenttiin. Köli on näkyvillä lähes koko matkaltaan.
Tampereen kaupunki aikoo täyttää Santalahden rantaa, siten että hylky jää sen alle. Sadan metrin kaistaleelle tulee ainakin kevyen liikenteen väylä ja siihen sovitellaan myös raitiotietä.
Rantaviiva alkaa muuttua, kun vesistötäyttöön tulee lupa aluehallintovirastolta ja Sulkavuoren jätevedenpuhdistamon louhostyöt etenevät.
Maaperässä olevilla rakennushankkeiden uhkaamilla muinaisjäännöksillä on järjestettävä pelastuskaivaukset rakentajan kustannuksella ennen töiden aloittamista.
Museoviraston vedenalaisista muinaisjäännöksistä vastaava intendentti Maija Matikka kertoo, että sama pätee myös vedenalaisissa kohteissa.
– Meren rannikolla näitä kohteita on aika ajoin ollut, mutta järvialueella tilanne on harvinainen.
Museovirasto ja Tampereen kaupunki ovat aloittaneet keskustelut siitä, miten Näsijärwen jäännösten kanssa edetään.
– Se on tutkittava ja dokumentoitava tarkkaan ennen töiden aloittamista.
Maija Matikan mielestä kohde on arvokas Tampereen teollisuus- ja uittohistorian yksityiskohta, mutta epäilee sen säilyttämismahdollisuuksia "maailman tappiin".
Tampereen kaupungin hankekehitysjohtaja Reijo Väliharjun mukaan täyttötöiden tavoiteltu alkamisaika on ensi keväänä.
– Suunnittelemme museoviraston kanssa, kuinka hylyn tutkimukset toteutetaan.
Väliharjun mukaan hylyn kohdan täyttö tehdään vasta kun hylky on asiallisesti tutkittu ja päätetty, miten sen kanssa toimitaan. Hylky joko nostetaan ja siirretään tai se jätetään täyttöjen alle.
Juhani Valanto huokaisee, kun kuulee hylyn tulevaisuudennäkymistä.
– Pahalta tuntuu. Ensinnäkin Pölkkylän niemi on kaunis paikka. Ja hylky voitaisiin säilyttää paikallaan vaikka rakentamalla allas täyttöalueelle. Vettähän sinne olisi helppo järjestää.
Myös muuta höyrylaivahistoriaa lojuu Tampereen rantavesissä. Tampereen ensimmäinen höyrylaiva oli nimeltään Ahti. Ahdin viimeinen leposija on Mustassalahdessa aivan Särkänniemen huvipuiston kohdalla.
– Ahti oli siipirataslaiva, joka aloitti liikennöinnin vuonna 1858. Siitä alkoi Näsijärven höyrylaivaliikenne, Juhani Valanto kertoo ja esittelee tekemäänsä havainnekuvaa leikkikalunnäköisestä purkista.
Ahdin keulakuva on tallessa Tampereen museokeskus Vapriikissa.
Juhani Valanto kertoo harrastaneensa höyrylaivoja 79 vuotta eikä pelkästään arkistoissa. Suurin urakka oli s/s Visuveden nosto veden alta ja sen kunnostus pienellä porukalla. Harrastus ja laiva on siirtynyt nuoremmalle sukupolvelle.
S/s Visuvesi on Mustalahden laiturissa. Se oli vilkas höyrylaivaliikenteen keskus.
– Kuljeskelin nelivuotiaana tällä samalla laiturilla ja katselin höyrylaivoja. Niitä oli silloin yhdeksän liikenteessä. Kun matkustajat tulivat, ne heittelivät värikkäitä matkalippuja pois menemään. Keräsin niitä talteen. Siitä se höyrylaivahistorian tallennus minun kohdallani alkoi.
Kirjailija Tytti Parras kuoli pitkän sairauden jälkeen viime yönä kotonaan. Parras oli kuollessaan 75-vuotias.
Parras julkaisi urallaan kuusi romaania vuosina 1968–1992. Romaanien jälkeen häneltä ilmestyi vielä kaksi radiokuunnelmaa 1990-luvulla.
Parraksen opiskelijaelämää Tampereella kuvannut esikoisromaani Jojo aiheutti vuonna 1968 kirjallisen kohun muun muassa rikkomalla seksuaalitabuja ja esittämällä nuorten naisten elämää romaanin ilmestymisaikaansa nähden hätkähdyttävästi.
Jojo palkittiin ilmestymisvuonnaan J. H. Erkon palkinnolla. Parras sai myös Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon vuosina 1976, 1978 ja 1984 ja Akateemisen kirjakaupan Varjo-Finlandian vuonna 1992.
Katso Yle Areenasta:
Oma äiti ei pysty huolehtimaan minusta. Sen Ulla Nieminen, 78, tiesi jo varhain.
Sota ja avioero olivat äidille liikaa. Isä valitsi uuden perheen, Ulla ja hänen pikkuveljensä Aimo kulkivat lastenkotien ja mummuloiden välillä.
37-vuotiaana äiti sairastui syöpään. 13-vuotias tytär asui mummunsa kanssa Tampereen Pispalassa ja kouluun tuli soitto, että äiti on sairaalassa viimeisillään. Mitään ei enää voinut tehdä.
– Lähdin tyttökaverini kanssa katsomaan äitiä. Katselin kaunista nuorta äitiäni. Mikä tarkoitus on siinä, että äiti otetaan minulta näin pois?
Äiti otti kädestä kiinni ja sanoi: "Älä lähde Ulla, ne vievät minut tuonne alas."
Ulla Nieminen ymmärsi, että äiti tarkoittaa alakerralla ruumishuonetta. Hän ei kestänyt vanhemman ahdistusta, vaan irrotti äitinsä käden kädestään ja lähti sairaalasta.
Seuraava soitto kouluun tuli pian. Äiti oli kuollut.
Ullan piti hakea äidin tavarat sairaalasta. Hän lähti taas saman tyttökaverinsa kanssa matkaan. Sairaalaan oli pitkä matka kävellä.
Äidin tavarat mahtuivat yhteen kassiin. Ulla otti paluumatkalla metsätiellä rahapussin kassista pois, vaikka ei siellä rahaa juuri ollutkaan.
– Heilutin kassia kädessäni ja heitin sen metsään niin pitkälle kuin pystyin. Sanoin hyvästit äidille.
Kotona Ulla Nieminen kertoi mummulle, mitä oli tehnyt. Tämä ymmärsi.
– Oli vain Ulla ja Pentti. Pentti ja Ulla.
Näin Ulla Nieminen kuvaa elämänsä rakkautta Pentti Niemistä.
Pentti asui harjun toisella puolella Tampereen Pispalassa. Ensin Ullan huomion kiinnitti Pentin räksyttävä koira. Konserttisalin tansseissa hän näki koiranomistajan, kikkarapään.
– Ensi tanssista jatkoimme seurustelua. Olimme 15-vuotiaita.
16-vuotiaina pari oli maalla heinätöissä, kun he alkoivat pohtia naimisiin menoa.
– Kuinkas me päästään naimisiin? Pena sanoi, että hän tietää. Meidän piti pyytää lupa presidentti Kekkoselta, koska olimme vasta 16-vuotiaita.
Lupa tuli Kekkoselta ennen kuin ensimmäinen lapsi Hannu syntyi. Pentti Nieminen lähti armeijaan, Ulla jäi leikkimään omien sanojensa mukaan kotia.
Nuoren parin toimeentulo oli tiukassa. Pentti Niemisen vanhemmat olivat lähteneet Kanadaan ja houkuttelivat nuorta perhettä sinne. Jukka-poika oli vasta kolmen kuukauden, Hannu kolmevuotias.
– Meillä oli kaksi kassia, kaksi lasta ja 20 dollaria rahaa, kun me lähdimme seikkailemaan.
Olot Kanadassa olivat alkeelliset, suihkua ei ollut elokuvista puhumattakaan. Ulla Nieminen itki haluavansa takaisin Tampereelle.
– Viisi vuotta rukoilin ja pyysin, että Pentti vie minut takaisin kotiin. Pentti lupasi vuosimallin 65 Mustangin, sitten katsottiin upeaa taloa, jos jäisin.
Viiden vuoden jälkeen perhe palasi Tampereelle, missä Ulla Nieminen sai unelmatyön Stockmannin myyjänä. Lihanleikkaajana työskennellyt Pentti Nieminen ei kuitenkaan sopeutunut paluuseen.
– Minulle tuli osastolle yksi päivä soitto, että nyt on puukko lyöty pöytään ja lähdetään. Mitä siinä muuta voin kuin mennä pomoni maisteri Heikkilän puheille taas? Jaaha, rouva Nieminen lähtee Kanadaan, hän sanoi heti.
Vähitellen, toisella yrittämällä Ulla Nieminen löysi paikkansa Kanadasta. Työ myyjänä oli palkitsevaa, syntyi tytär Tanja ja lastenlapsia.
Pentti oli aina menossa, kävi kuntosalilla ja painonnostokisoissa, osallistui suomalaisten talkoisiin, rakensi mökkiä ja milloin mitäkin.
Kesäisin oltiin mielimaisemassa Tampereen Pispalassa.
Molemmat odottivat eläkkeelle jäämistä, että olisi aikaa.
Se sunnuntai kului mökillä, kuten pariskunnalla oli tapana. Pentti, 64, laittoi vaimolleen lohta savustamoon, kuten aina ennenkin.
Sää oli kaunis, mutta ilmassa oli suuria huolia. Niemisten pojalla, nelikymppisellä Jukalla, oli aivokasvain.
Hänet oli lennätetty Ottawaan, kun kotikaupungissa ei voitu enää antaa hoitoa. Sunnuntaina oli tarkoitus tehdä uusi leikkaus ja antaa sädehoitoa.
– Kaikki voitava oli tehty. Se oli viimeinen toivomme, Ulla Nieminen kertoo.
Annoin pojalle elämän ja annoin luvan pojalle poistua kivuista ja kärsimyksistä. Ulla Nieminen
Tavallisesti Pentti Nieminen katsoi sunnuntaisin televisiosta formulakisoja. Nyt hän pyysi vaimoansa seuraamaan tilannetta kisassa ja kertoi, että aikoo kaataa pihalla olevan puun.
– Sanoin, että älä ota sitä haapaa pois sunnuntaina. Anna olla. Hän lupasi, että kaataa vain yhden puun.
Ulla Nieminen kuuli miehensä pilkkovan puuta. Hän vei kahvia ulos ja kertoi, mikä tilanne oli formuloissa.
– Huomasin, että Pentillä on pieniä helmiä hikeä otsa täynnä. Pyysin ottamaan paidan pois. Ei minulla ole kuuma tai hätää, Pentti sanoi.
Ulla Nieminen kävi hakemassa miehelleen toisen kahvikupin sisältä.
– Aukaisin oven takapihalle. Näin, että Pentti on maassa polvillaan. Kottikärryt olivat pystyssä, koska hän oli ottamassa paloiteltuja puita. Hän oli pudonnut kuin rukousasentoon.
Kahvikuppi lensi, Ulla Nieminen huusi ja juoksi Pentin luokse. Hänen maailmansa särkyi.
– Menin Pentin päälle, kaadoin maahan ja näin, mitä on tapahtunut. Hakkasin Penttiä ja huusin, älä jätä minua yksin. En pysty elämään ilman sinua.
Naapurit tulivat paikalle ja hälyttivät apua. Massiivisen sydänkohtauksen jälkeen ensihoito ei voinut tehdä mitään. Ulla Nieminen vietiin sairaalaan hysteerisenä.
Kanadassa hautajaiset järjestetään jo viikon sisällä kuolemasta. Ulla Nieminen teki järjestelyjä, mutta odotti koko ajan, että hänen Penttinsä ilmaantuisi jostain nurkan takaa.
– Hautajaisissa viisivuotias lapsenlapsemme meni kirkossa yksin Pentin uurnan luo ja sanoi: Hyvästi pappa. Silloin tajusin, että tämä on lopullista.
Suru oli lamauttavaa, mutta siihen ei voinut jäädä. Ulla Niemisen Jukka-pojalta ei saatu kasvainta pois leikkauksessa.
Kolmen vuoden ajan Ulla Nieminen hoiti kotona päivisin aikuista poikaansa. Hän pisti kipulääkkeet, laittoi ruokaa ja jutteli vanhoja asioita Suomesta.
Sama jatkui vuoden ajan sairaalassa. Aamupäivällä Ulla Nieminen vei pojalleen karjalanpaistia tai muuta ruokaa ja iltaisin lättyjä.
– Minä pesin hampaat, ja lapsenlapseni antoi ksylitolipastillin. Se oli hänen tehtävänsä.
Sitten yhteinen aika loppui.
Jukka kuoli äitinsä käsivarsille sairaalassa.
– Puhuin kotikielellä suomeksi. Jukka olet aina ollut kiltti äidille. Nyt pyydän, lähdetään katsomaan isää, hän on odottanut näin kauan sinua. Nyt on menty näin pitkä matka, näetkö jo isän. Silloin tuli ihana pieni pehmeä hengitys ja Jukka oli poissa.
– Annoin pojalle elämän ja annoin luvan pojalle poistua kivuista ja kärsimyksistä.
Lapsen kuolema tuntui luonnottomalta. Elämässä oli väärä järjestys, vanhemman pitäisi kuolla ensin.
Lapsen hautaaminen tuntui totaalisen väärältä.
Ja sitten Ulla Nieminen joutui tekemään sen toisen kerran.
Viisikymppinen Hannu-poika oli sairastunut verenmyrkytykseen eli vakavaan yleisinfektioon. Diabetes pahensi tilannetta ja lääkärin mukaan mahdollisuudet selviytyä olivat 50–50.
Verenmyrkytys aiheutti sydänvian ja keuhkot olivat heikot. Äiti auttoi taas aikuista poikaansa, vaihtoi siteitä, pesi jalkoja, vei lättyjä.
– Jalkojen hoidon kanssa piti olla tarkka, joten minä aina rasvasin ne. Huomasin, että pikkuvarpaassa oli pieni piste. Hannu repäisi ruven irti. Myöhemmin varvas alkoi mustua. Sanoin lääkärille, että poistetaan varvas, mutta siihen määrättiin antibiootit.
Myöhemmin lääkäri suositteli jalan amputoimista.
– Hannu on ollut autoilija ikänsä. Se oli hirveä draama. Sanoin, että se on vain jalka, saat siihen tilalle proteesin.
Äiti suostutteli, poika suostui.
Jouluaattona 2016 koko suku oli jouluaterialla ravintolassa, jotta Hannun pyörätuoli mahtui sinne. Myös Hannun poika Englannista tuli käymään.
Ulla Nieminen pani merkille, että Hannu näyttää väsyneeltä.
– Aamulla neljältä sain soiton, että Hannu on sairaalassa ja tajuissaan. En vain pystynyt lähtemään. En voinut mennä toista kertaa kuolevan poikani luokse. Soitin tyttärelleni, jonka luona Hannun poika oli yötä.
Poika ehti nähdä isänsä ovelta. Lääkäreiden ympäröimä Hannu vilkutti ja hänen poikansa Dylan teki samoin.
Sitten Hannu oli poissa.
Vuosien aikana Ulla Nieminen oli tutustunut Kanadassa asuvaan Kaleviin, jonka vaimo oli kuollut samoin kuin hänen Penttinsä.
He kävivät yhdessä ulkomailla ja piristivät toistensa elämää. Oli helpottavaa, kun toinen ymmärsi surua, joka ei koskaan kokonaan jätä rauhaan.
Yrittäjänä toiminut Kalevi pursusi elämää. Hänen kotinsa oli täynnä suomalaista lasia ja designia. Kauneutta, joka antoi Ulla Niemiselle voimaa.
Puoli vuotta Ulla Nieminen oli käymättä sairaalassa hänen poikansa kuoleman jälkeen.
Vuosi sitten kesällä Kalevi sai aivoinfarktin.
Joskus hän tuntee Ulla Niemisen, kun tämä tulee sairaalaan. Yleensä ei.
Ulla Nieminen lentää joka kesä Kanadasta lapsuutensa Pispalaan vierailulle. Niin myös tänä kesänä, sillä se on hänen henkireikänsä.
Ensimmäisenä hän menee Kauppahalliin ja ostaa mustaamakkaraa. Sen jälkeen hän kävelee Pispalassa katuja, jotka ennen olivat polkuja.
– Se on melankolinen, jokakesäinen pakko tehdä tämä kävely. Täällä on sydämeni. Täällä sain sen rakkauden, mitä olin vailla kahdeksan ensimmäistä vuotta.
Kun Ulla Nieminen oli kahdeksan, hänen Pispalan mummunsa haki hänet sijoituspaikasta kotiin. Siitä alkoivat rakkauden vuodet, joita hän ei koskaan unohda.
– Jollakin lailla uskon, että se on Pispalan mummu, joka johtaa minun elämääni. Hän johdattaa ja antaa voiman. Täällä on kauneus, kun tulen tänne. Täällä on ystävät ja sukulaiset, kaikki vanha hyvä. Kun menen kotiin, olen energiaa täynnä ja muistelen tätä.
Mielimaisemalla on väliä myös tutkimuksen mukaan. Tampereen yliopistossa on tutkittu metsän ja maiseman rauhoittavaa vaikutusta. Useimmilla mielimaisemaan liittyy luonto, ja metsät ja puut ovat tärkeitä ihmisille.
Tutkimusten mukaan keho rentoutuu ja pulssi tasaantuu kiihkeästäkin tilanteesta jo 4–7 minuutin mielimaiseman katselulla.
Suomalaisryhmä oli mukana tutkimuksessa, jonka mukaan kävely kaupungin viheralueilla vaikutti edullisesti myös verenpaineeseen, paransi keskittymiskykyä ja toi luovuuden kokemuksia.
Lääkärilehti kertoo tutkimustuloksista, että mitä enemmän asuinpaikassa on viheralueita, sitä vähemmän asukkailla on ahdistuneisuus- ja masennushäiriötä ja sydäntautikuolleisuutta.
Ulla Niemisellä on viimeisen päälle laitetut kynsilakat sormien ja varpaiden kynsissä, hän ei mene minnekään ilman korujaan. Hän vitsailee aina kuin voi, kirjoittaa runoja ja tapaa ystäviään usein.
Surujaan ihminen ei yleensä pääse valitsemaan, mutta elämää ja kauneutta voi valita nähdä ympärillään.
– Surut kulkevat mukana mutta elämä jatkuu. Et voi sulkea itseäsi suruun, koska sinulla on elämää ympärillä.
Miksi tämä tapahtuu minulle? Sitä ei saa Ulla Niemisen mukaan alkaa ajatella katkerasti.
On parempi antaa Pispalan moreenin rapista jalkojen alla ja kävellä sitkeästi eteenpäin, jos jalat vain kantavat.
Katsoa harjun mäntyjä, jotka ovat ikiaikoja seisseet paikallaan ja nähneet monenlaista.
Istua penkille, jolla Pentti suuteli, ja katsoa tutulle järvelle.
Muistoja ei voi kukaan ihmiseltä viedä.
