Suurin osa meistä joutuu joskus pistäytymään joskus lääkärillä näytteenottoa varten. On verikokeita, virtsanäytteitä ja nieluviljelmiä. Luomileikkauksia, kynnen irrottamista, hampaan poistoa – puhumattakaan isommista asioista, kuten amputaatiosta.
Minne veremme matkustaa, kun laboratoriotutkimukset on tehty? Kuka miettii nielurisojemme loppusijoitusta, ja minne päätyvät lukuisat virtsanäytteet, joita sairaaloissa kertyy?
Eräänä päivänä 15 vuotta sitten jyväskyläläinen Paavo Niutanen havaitsi itsessään hirvittävää kipua kesken työpäivän. Mies ajatteli kuolevansa kipuun ja päätti lähteä sairaalaan.
Siellä selvisi, että kyseessä oli munuaiskiven aiheuttama kipu. Sitä on kuvailtu kovimmaksi kivuksi mitä sairaus voi aiheuttaa (Ilta-Sanomat).
Mutta se oli vasta ensimmäinen kerta. Niutanen, nykyisin 72-vuotias eläkkeelle jäänyt biologi, sai kokea munuaiskivikohtauksia vielä kaksi kertaa.
Ja jokaisesta kerrasta kiviä on myös tallessa.
Kivistä viimeisimmän hän sai lääkäriltä Jyväskylässä. Hoitaja ei ensin meinannut luovuttaa kiveä, sillä sitä haluttiin analysoida, mutta Niutanen kysyi asiaa vielä tutulta lääkäriltä.
– Lääkäri sanoi, että sinun kivihän se on, ilman muuta, Niutanen toteaa.
Niinpä Niutasella on munuaiskiviään näyteputkilossa kotona, kolmena kappaleena. Biologina Niutanen halusi valokuvata jokaisen niistä, ja on myös kullannut ne elektronimikroskoopilla käsittelyä varten.
Sairaalajätteen nykyinen kiertokulku on paitsi monimutkainen, myös yllättävän tuore käytännöiltään.
Mutta vieläkö osia itsestään voi saada lääkäristä mukaan? Ja miksi vanhoilta kaatopaikoilta voisi löytää ihmisjäänteitä?
Voiko joku nyysiä koeputkiloni?
Sairaalajätteen loppusijoittamisen ei selvästi oleteta olevan lähtökohtaisesti maailman kiinnostavin aihe, ainakaan ammattilaispiirien ulkopuolella. Siksipä sairaalainsinööri Esa Särkimäki ensin ihmettelee asiasta kyselemistä puhelimessa.
Lopulta hän kuitenkin tulee siihen tulokseen, että asiasta on erinomaisen hyvä tiedottaa, sillä ihmisten mielikuvat eivät vastaa totuutta.
– Aika ajoin sanotaan, että "kun teillä siellä sairaalassa poltetaan jätteitä" – emme ole polttaneet niitä täällä noin 30 vuoteen. Ei isoissa sairaaloissa ole enää polttolaitoksia, Särkimäki toteaa.
Myös Keski-Suomen sairaanhoitopiirin ympäristöasiantuntija Minna Salonen on törmännyt erikoisiin käsityksiin aiheesta. Hän kertoo omien kaveriensa olettaneen, että kaikki jäte poltetaan suuressa roviossa.
Totuus on huomattavasti kliinisempi.
– Kun verinäytettä ei enää tarvita, se pakataan muiden vastaavien kanssa isoon riskijäteastiaan. Kun se on täyttynyt ja kansi asetetaan, sitä ei pysty enää avaamaan. Kylkeen lyödään tarra, joka kertoo, että astia sisältää biologista jätettä, Salonen selittää.
Lopulta koko loota kuljetetaan jätehuoneeseen ja sieltä jätekonttiin, jonka jäteurakoitsija noutaa polttolaitokselle. Suomessa tällaisia polttolaitoksia on vain muutamia, ja Etelä-Suomen alueella ne sijaitsevat Vantaalla ja Riihimäellä. Niillä on erityinen ympäristölupa sairaalajätteen polttamista varten.
Pirkanmaalla ja Etelä-Savossa sairaalajätteille toivotetaan hyvää matkaa Riihimäelle, Keski-Suomessa taas Vantaalle.
Tosin Pirkanmaalla jätteiden loppusijoitus on tarkemmin eriteltyä: amputoidut raajat ja muu tunnistettava jäte lähetetään Riihimäelle, kun taas esimerkiksi veri-, virtsa- ja ulostenäytteet ja kudosjätteet päätyvät paikalliseen jätepolttolaitokseen.
Tampereen yliopistollisessa sairaalassa näyteputkilot saavat ensin lentävän lähdön sairaalan sisällä. Suurin osa näyteputkiloista kuljetetaan siellä putkipostilla, vanhanaikaisella systeemillä, jossa kapselit menevät sisäisessä postissa paikasta A paikkaan B alipaineen avulla.
– Kapseli mennä vilistää pitkin kellareita ja kerroksia oikein reipasta juoksuvauhtia, ja menee suoraan perille laboratorioon, Särkimäki kuvaa.
Erilaiset eritteet ja muut kulkevat siis putkissa pitkin käytäviä potilaiden huomaamatta. Särkimäki kuvailee putkipostia tietoturvalliseksi, sillä nopeasti kiitävään pakettiin ei pääse matkan varrella kajoamaan, eikä matka kestä kauaa.
Osa näytteistä menee kuitenkin apostolinkyydillä eli laboratorionhoitajan kärräämänä ja valvomana laboratorioon asti. Kaikki kolme sairaanhoitopiiriä kertovat, että koska näytteet sijoitetaan tietoturvallisiin jäteastioihin, kukaan ei pääse kähveltämään niitä.
Jos joku visionäärinen voro siis tahtoisi varastaa virtsanäytteen, hänen täytyisi kähveltää se esimerkiksi näytteenottovaiheessa. Se kuulostaa aika epätodennäköiseltä.
Kolera, apinarokkovirus ja pari latinankielistä tautia
Polttaminen takaa sen, ettei kenenkään tulevaisuudessa tarvitse pelätä törmäävänsä ihmisperäisiin osiin tai näytteisiin kaatopaikkojen kerrostumissa.
Vielä muutama vuosi sitten sairaalajäte – amputoiduista raajoista verinäytteisiin – kuskattiin kaatopaikalle haudattavaksi. Käytännön muuttuessa joillakin paikkakunnilla jätteitä sai yhä kuljettaa kaatopaikalle poikkeusluvalla. Esimerkiksi Kokkolassa havahduttiin toissavuonna siihen, että verinäytteitä henkilötunnuksineen löytyi kaatopaikan riskijäteosion liepeiltä.
Oma lukunsa ovat sellaiset näytteet, jotka on otettu tarttuvaa tautia sairastavasta ihmisestä.
Esa Särkimäki kertoo, että tartuntavaarallisiksi taudeiksi luokitellaan tässä mielessä muutamia, kuten SARS, lintuinfluenssat, ebola, verenvuotokuume, apinarokkovirukset, kolerat, Creutzfeldt–Jakobin tautipotilaan hermokudokset sekä "muutama latinankielinen juttu".
Tartuntavaarallisilla taudeilla saastuneita näytteitä tavataan harvoin, ja tähän mennessä ainakin Pirkanmaalla kyse on yleensä ollut epäilyistä. Niihin kuitenkin suhtaudutaan Särkimäen mukaan samalla tavalla kuin tautiin. Käytäntö on tiukka.
Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän ravinto- ja siivouspäällikkö Marjukka Hokkanen kertoo, että riskijäte-termin alle taas luokitellaan kaikki aines, jossa on infektio. Sellainen vaatii aina huolellisen käsittelyn.
– Sairaalassa yleensä jo veri on sellaista. Kaikki eritteet vaativat oman toimenpiteensä, ettei mikään tauti pysty leviämään, Hokkanen sanoo.
Lisäksi jätteet voidaan tarvittaessa hygienisoida kuumakäsittelemällä, jotta mikään mikrobi ei pääse rellestämään.
Laitetaanko sappikivet kotipakettiin?
Kun näytteistä on selvitty, voidaan pohtia isompien asioiden kohtaloa. Kenen omaisuutta ihmisestä irrotetut osat lopulta ovat?
Sairaaloista kerrotaan, että ihmisperäiset jätteet lajitellaan tunnistettaviin ja tunnistamattomiin. Tunnistettavia ovat kaikki sellaiset palaset, josta näkee, mikä se on, kuten esimerkiksi sormenpää. Tunnistamatonta on kaikki, mistä ei voi suoraan sanoa, mikä osa on kyseessä.
Kaikki päätyvät kuitenkin lopulta uuniin.
Järki toki sanoo, että kudoksen tai sormen paikka ei ole palkintopokaalihyllyllä kotona, mutta käytännössä tilanne ei vaikuta mustavalkoiselta. Valviran ylitarkastaja Silja Särkijärven mukaan terveydensuojelulaissa (Finlex) kerrotaan käytännössä vain, ettei jätteidenkäsittelyä voi hoitaa terveydelle haittaavalla tavalla.
Nykyään munuaiskiviä tuskin annetaan potilaille yhtä auliisti kuin Paavo Niutaselle aikanaan, mutta Minna Salonen kertoo, että ennen asiat hoidettiinkin hiukan toisella tavalla.
– Joskus ihmiset olivat todella kiinnostuneita ottamaan sappikiviä mukaansa. Mutta enää niitä ei saa, varmasti terveydensuojelulakikin estää sen, Salonen kertoo.
Ehdotonta kieltopykälää on vaikea saada kenestäkään irti, mutta vaikuttaa epätodennäköiseltä, että kukaan saisi irtoraajojaan tai muita osia mukaansa sairaalasta. Maailmalla on tosin erilaisia esimerkkejä: Kanadan Yukonissa on tyystin älyvapaa baari, jonka "Sourtoe cocktail" -drinkkiin kuuluu ihkaoikea ihmisvarvas (CBC news).
Salonen selventää, että viranomaiset eivät voi aiheuttaa tilannetta, jossa yksilö esimerkiksi sairastuisi omasta näytteestä kotonaan – edes omalla vastuullaan.
Mutta poikkeuksia selvästi tehdään. Salonen kertoo, että esimerkiksi joitakin istukoita on ilmeisesti lähtenyt synnytyslaitokselta asiakkaiden matkaan.
Myös Särkimäki pohtii, että asiasta on varmasti jokin lakipykälä, mutta hoksaa poikkeuksen:
– Napanuoran pätkän saa ainakin viedä kotiin kun on leikannut sen, hän sanoo.
Keskustelu on auki 12.4.2019 klo 10:00 asti.
