Sami Kieksi seisoi muuttomiesten tyhjentämässä asunnossa Tampereen Annalassa. Se oli hänen viimeinen lapsuudenkotinsa. Toistakymmentä kertaa paikkakunnalta toiselle vuoroin äidin ja isän mukana muuttanut poika oli aloittamassa omaa elämäänsä.
Kieksi muistaa hetken autiossa asunnossa vieläkin.
Sinä aurinkoisena kesäaamuna käteen oli lykätty yläasteen päättötodistus, ruusu ja stipendi. Kieksi oli korottanut numeroita huomattavasti viimeisen vuosiluokan aikana. Kuusivuotiaasta lähtien hän oli unelmoinut muun muassa elokuvien ohjaamisesta, ja yhdeksännellä luokalla unelmien eteen oli korkea aika alkaa paiskia töitä.
Hän otti itsestään kuvan digikameralla ruusu kädessään. Lapsuus ja nuoruus jäivät taakse. 16-vuotias Kieksi jäi yksin Tampereelle, kun äiti lähti takaisin pohjoiseen.
– Sosiaaliviranomaiset vakuuttuivat lopulta, että olen tarpeeksi kypsä jäädäkseni. Jätin ruusun kuivumaan luovutettavien avaimien viereen, Kieksi muistelee.
Uusi alku tuntui vapauttavalta, vaikka raha-asiat olivat kysymysmerkki ja opiskelijasoluasunto arveluttava.
– Ovessa oli jäätävän kokoinen reikä, ja pakastimessa lihamylly. Päätin heti, että muutan mahdollisimman pian pois. Sain sossusta rahaa sen verran, että pärjäsin ensimmäisen kuukauden. Sitten sain kesätyöpaikan kesäteatterin vahtimestarina.
Osan öistä Kieksi nukkui tätinsä ja kaverinsa isän luona. Kuukauden päästä löytyi vuokrayksiö rintamamiestalon yläkerrasta.
Työn vieminen voi olla viimeinen niitti
Nyt 30-vuotiaana Kieksi tunnetaan kehuttujen dokumenttisarjojen ohjaajana. Tänä keväänä ilmestynyt, syrjään jääneistä nuorista miehistä kertova Logged in oli jättimenestys. Sen ensimmäinen jakso on käynnistetty Yle Areenassa yli puoli miljoonaa kertaa.
Kun koronapandemia levisi Suomeen, Kieksi alkoi valmistella pikavauhtia uutta dokumenttisarjaa. Kesäkuun alussa ensi-iltansa Yle Areenassa saavan ja Docventures-ohjelmassa näytettävän dokumentin nimi on Toimettomat.
Kieksi antaa äänen niille, joilla sitä ei ole. Pääosassa on taas parikymppisiä nuoria. Tällä kertaa tarkastellaan heidän epävarmaa ja toisaalta vaihtelevia tunteita herättävää koronakevään arkeaan. Kun julkinen keskustelu käydään riskiryhmien tilanteesta, terveydenhuollon kuormituksesta ja lapsiperheiden haasteista, samaan aikaan Suomessa elää satojatuhansia parikymppisiä, joiden epävarmaa arkea koronaviruksen aiheuttama tilanne kuormittaa entisestään.
– Minua kiinnostaa nuorten toimeentulo ja mahdollisuudet pandemian jälkeen. Pahimmillaan elämme pian vaikeampaa lamaa kuin 1990-luvulla.
Nyt tehtävien päätösten vaikutukset näkyvät vasta kymmenien vuosien kuluttua, Kieksi arvelee.
– Toivottavasti minulla ei ole silloin syytä tehdä lisää Logged in -dokumentteja. Päätöksenteossa ei tulisi ajatella vain nykyhetkeä vaan sitä, mitä siitä seuraa tulevaisuudessa, ja punnita vasta sitten, mitä tehdään. En halua tähän maahan enää yhtään ylimääräistä syrjään jäänyttä nuorta.
Dokumentit ovat Kieksille peili. Ne heijastelevat hänen omaa elämäänsä. Toimettomien teema oli lähellä viime vuosikymmenen puolivälissä, kun ohjaaja paloi loppuun. Toisaalta dokumentin tekeminen oli terapiaa koronakevään epävarmuudessa.
– Tein ihan liikaa töitä ja otin monia projekteja päällekkäin. Samaan aikaan perheasiat stressasivat. Otin muun muassa äidilleni omakotitalolainan.
– Toimettomuus on pahin pelkoni. Tilanne oli pahimmillaan, kun ei ollut mitään tekemistä. Siinä menee vuorokausirytmi sekaisin, eikä ole syytä nousta ylös sängystä. Elämä tarvitsee rytmiä, ja joillekin työn vieminen voi olla se viimeinen niitti.
11-vuotias Kieksi joutui pitämään huolta 2- ja 3-vuotiaista pikkusisaruksistaan
Ennen kaikkea Kieksin dokumentit kertovat tavallisten ihmisten arjesta. Elämästä sellaisenaan.
Siitä tekijällä itsellään on kokemusta moneen lähtöön. Varhaislapsuuden jälkeen alkoi alamäki: vanhempien ero, äidin ongelmat alkoholin ja mielenterveyden kanssa, väkivaltaiseksi muuttunut äidin uusi parisuhde, isän sairastuminen syöpään.
Kieksi joutui lapsena olemaan usein tilanteen herrana, ottamaan ohjat omiin käsiinsä. 11-vuotiaana hän piti huolta 2- ja 3-vuotiaista pikkusiskoista tietämättä, missä äiti on. Äiti oli vasta muuttanut lastensa kanssa Seinäjoelle pakoon väkivaltaista parisuhdetta.
– En vieläkään oikein tiedä, mitä oli tapahtunut. Äiti ei lähtenyt tavalliselle ryyppyreissulle, vaan R-kioskille. Jouduin vaihtamaan vaippoja, enkä uskaltanut soittaa kenellekään. Halusin huolehtia sisaruksistani, vaikka samalla häpesin heitä, koska he olivat puoliksi romaneita.
Se oli Kieksin elämän raskaimpia hetkiä.
– Poliisit tulivat paikalle kolmen vuorokauden jälkeen. Nykyään näen rakkaat sisareni rikkautena.
Kaikesta huolimatta Kieksillä on nyt hyvät välit vanhempiinsa.
– Äidillä on edelleen ongelmansa mielenterveyden ja alkoholin kanssa. Jos hän olisi kylmä ja kusipää, niin voisin vain olla vihainen. On tavallaan kirous, että hän on tuonut elämääni niin paljon hyvää, auttanut, kuten tietysti isänikin.
Äiti on opettanut Kieksille tunnistamaan tunteita ja puhumaan niistä. Isä on järjen ääni ja tolkun tyyppi, töitä paiskiva kirvesmies, joka vietti neljä vuotta elämästään sairaalassa ja parani syövästä.
– Ilman äitiä en osaisi käsitellä eteen tulleita tilanteita näin hyvin. Hän on vanhemmistani se boheemi taiteilija. Isäni taas on se vanhempi, joka kertoo, että näin saa tehdä, ja tätä ei saa tehdä. Minulle on tehnyt hyvää, että elämässäni on ollut miehen malli.
Kieksiä on kiusattu ja trollattu, mutta usko ihmiseen on säilynyt
Aikuisiällä on riittänyt tekemistä paitsi ohjaajana myös näyttelijänä, yrittäjänä ja vapaaehtoistöissä. Kieksi on ollut mukana anonyymin ja kiistanalaisen Ylilauta-viestipalvelun toiminnassa ja perustanut kymmeniätuhansia nuoria tavoittaneen Kolmelta aamuyöstä -nimisen Facebook-yhteisön. Sen hän sulki, koska ryhmässä ilmeni kiusaamista ja trollaamista.
Kieksiä kiusattiin koulussa, mutta on hän joutunut häirinnän kohteeksi vielä aikuisiällä. 2010-luvulla hän oli näkyvä hahmo nuorten suosimissa sosiaalisen median ympyröissä.
– Aiemmin minusta liikkui tuhansia meemejä, mutta sellainen on vähentynyt nyt, kun olen ollut esillä valtamediassa.
Internetin varjopuoletkin tulivat tutuksi jo burn out -aikoina. Silloin Kieksi muun muassa leimattiin naistenhakkaajaksi, ja Facebookissa tehtailtiin valeprofiili Kieksin nimellä ja kuvalla ja viestiteltiin alaikäisille tytöille.
– Nykyään tekisin tuollaisista saman tien rikosilmoituksen. Silloin elämä oli sillä mallilla, ettei ollut sellaiseen voimia.
Raskas ajanjakso myös antoi paljon. Hän muun muassa järjesti miittejä nuorten kanssa ympäri Suomea.
– Se oli matka itseeni. Löysin jonkinlaisen rauhan ja kasvoin ihmisenä. Parin vuoden aikana opin näkemään maailman eri tavalla.
Kieksi teki pätkätöitä noin sadassa tv-tuotannossa ennen kuin sai myytyä ensimmäisen oman ohjauksensa tv-kanavalle. Dokumenttisarja Some Deep Story sai ensi-iltansa Ylellä kesällä 2016.
– Ensimmäisen oman tuotannon pitää olla tarpeeksi pieni. Päätin, että tehdään juttu kengännauhabudjetilla, mutta tehdään se niin hyvin kuin mahdollista. Isompiin projekteihin voi siirtyä, kun luottamus on saavutettu.
Auto on harrastajalleen temppeli
Kieksin usko ihmiseen ei ole horjunut, vaikka vastaan on tullut vaikka ja mitä.
– Haluan ymmärtää ja saada selityksiä laajemmille ilmiöille. Kukaan ei ole lähtökohtaisesti paha. Olosuhteet aiheuttavat sen, mitä ihmisestä tulee, Kieksi toteaa.
Seuraavaksi Kieksi ottaa suurennuslasin alle moottoriharrastajat. Siinä taas yksi kiinnostava joukko ihmisiä, joita yhdistää tarve kuulua yhteisöön. Kieksi valmistelee aiheesta dokumenttisarjaa, mutta tuotantopäätöstä ei vielä ole tehty.
– Jos Logged inissä pelaaminen oli harrastuksen muotoon kätketty pakopaikka tai pelastus, monilla sama tilanne on auton kanssa. Autolla pääsee mihin tahansa, ja pelkkä autoon astuminen voi aiheuttaa sen, että huolet häviävät.
Kieksi yllättyi joukon moninaisuudesta. Taas kerran stereotypiat saivat kyytiä.
– Autoharrastajat on lokeroitu junteiksi amispojiksi, vaikka varmasti 80 prosenttia siitä porukasta on työelämässä, ja monet ovat korkeasti koulutettuja. Porukassa on myös paljon tyttöjä ja naisia.
Auto on Kieksin oivalluksen mukaan harrastajalleen temppeli. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla kortteriralli käy asukkaiden hermoille. Kesäkuussa voimaan astuva laki kieltää tarpeettoman ajoneuvolla ajon. Se on Kieksille paikka herättää aiheesta yhteiskunnallista keskustelua.
– Ei siitä tule mitään, että kielletään ainoa sosiaalinen ja vapauttava harrastus. Olen sen verran pienillä paikkakunnilla hengaillut, että tiedän, ettei siellä ole mitään tekemistä. Kuntien tehtävänä olisi tarjota paikka, jossa sitä saa tehdä. Veikkaan, että pillurallin ajaminen pitää monet pois pahanteosta.
Yhteiskunnalliset teemat auttavat näkemään itsensä
Tätä nykyä Vantaalla asuva Kieksi on muuttanut elämänsä aikana nelisenkymmentä kertaa. Lapsena tuntui kauhealta luopua kaikesta ja aloittaa aina alusta, mutta aikuisena lukuisat maisemanvaihdokset hän kokee positiivisena asiana.
– Ilmeisesti musta on kasvanut tällainen kulkuri, vaikka nyt on jo alkanut kaivata myös pysyvyyttä. Silti tuntuu, että etsin aina uusia kokemuksia ja elämyksiä hakeutumalla uusiin ympyröihin. Ehkä se on lieveilmiö lapsuuden kokemuksistani, Kieksi sanoo.
Kieksin dokumentit ovat ihmisläheisiä, mutta teemat kasvavat yhteiskunnallisiksi. Ohjaajan toive on, että ne auttaisivat näkemään stereotypioiden läpi.
– Ei katsoja niiden avulla välttämättä yhteiskunnasta mitään opi, mutta jos edes omasta itsestään.
