Sitä iltaa ei Marija Wallden unohda koskaan. Hän lähti miehensä kanssa iltatallin jälkeen saunomaan rauhassa pihasaunaansa. Hän kävi välillä kuulostelemassa onko läheisriippuvaisella Sus-koiralla kaikki hyvin talossa. Kun hän lähestyi taloa, alkoi kuulua aivan hirvittävää mekkalaa.
– Hämmennyin, kun Sus huusi, räyhäsi ulvoi, raapi ovea ja haukkui, Wallden kuvailee.
Wallden ryntäsi ulko-ovelle. Koira oli avannut kaikki muut ovet, Abloy-lukittua ulko-ovea se ei ollut saanut auki.
– Vastassa ulkokuistilla olivat kissat ja koira, ja jumalattomasti savua. Sitten olikin kiire, hän muistelee.
Tuvassa oli onneksi useampi vesiämpäri, joilla Marija Wallden alkoi sammutustyöt.
– Savu oli ihmeen paksua, se haisi muoville ja sähkölle, eikä nähnyt läpi. Tajusin sitten, että makuuhuoneessa palaa. Riuhdoin edestakaisin sammuttamassa ja haukkaamassa kuistilla happea. Onneksi sitä vettä oli.
– Temmoin ikkunoita auki. Konttailin pitkin poikin ja tajusin, että sänky oli palanut puoliksi, Wallden muistelee.
Kohdevalo oli tipahtanut tyynylle
Sängyn yllä ollut nipsuilla kiinnitettävä kohdevalo oli irronnut otteestaan ja pudonnut tyynyn päälle. Pahaksi onneksi valo oli jäänyt päälle. Lamppu kuumensi tyynyn ilmiliekkeihin ja umpipuinen sänky oli palanut karrelle asti.
– En tiedä, oliko kyse sekunneista vai minuuteista, että se olisi syntynyt hallitsematon palo, Marija Wallden pohtii.
– Niitä näkyjä ei unohda ikinä. Kun tajuat pimeässä, että tuolla palaa. Savusta näkyi liekit.
Sängyn toinen pääty oli palamaton ja sängyssä oli vielä vaaleina säilyneitä petivaatteita. Erikoinen yksityiskohta ei vielä valjennut Walldenille.
– Ei siinä hetkessä vielä tajunnut mitään.
Uskomaton kodin puolustaja
Perheen Sus-koira oli kunnostautunut aiemminkin fiksuudessa, mutta vasta iltalenkillä Wallden tajusi, kuinka tosissaan koira oli yrittänyt pelastaa taloa palolta.
– Halailin ja nuuskutelin koiraa happilenkillämme. Koirassa oli jälkiä savusta ja palosta. Tajusin yhtäkkiä mitä näin, se oli yrittänyt kiskoa pahaa pois ja sammuttaa peittoa itse.
– Sitten kun ei auttanut enää omat konstit niin piti huutaa jo meitä apuun, että tulkaa nyt sieltä löylyttelemästä, tämä tupa palaa, enkä mä handlaa tätä enää, Marija Wallden pohtii.
Sus-koira ei ole saanut sen enempää rapsutuksia kuin normaalistikaan, sillä se on ollut tähänkin asti perheen jokapäiväisessä elämässä mukana. Ylpeänä emäntä koiraansa silti silittelee.
– Ei sen kiitollisempi voi olla, se oli muutamasta minuutista kiinni. Kyllä sen helposti tajuaa, että jos me olisimme jatkaneet saunotteluamme, olisimme tulleet vasta hetken päästä tajuamaan, että siinä meni talo ja kissat ja koira.
Vasta tulipaloa seuraavana päivänä Marija Walldenillekin valkeni kuinka hilkulla talon palaminen oli.
– Kyllä me halailimme miehenkin kanssa, että on meillä sentään vielä koti, Wallden huokaa kiitollisena.