Talvi- ja jatkosodan sotilaat vaikenivat usein väkivallasta kotiväelle lähetetyissä kirjeissä. Mitä läheisemmälle ihmiselle sotilaat kirjoittivat, sitä vähemmän he kertoivat sodan väkivaltaisesta arjesta. Tämän on havainnut Tampereen yliopiston tutkija Ilari Taskinen, joka tekee väitöskirjaa sotakirjeistä.
– Jos siitä kaameasta väkivallasta ja kuolemasta olisi aivan avoimesti kirjoitettu, olisi heidän oma kuvansa rakkaiden kotirintamaihmisten silmissä voinut muuttua. Eihän kukaan halunnut kirjoittaa itsestään tappajaa tai pahaa ihmistä, Taskinen sanoo.
Poikamiehen olot täällä varmasti menee mukiin, mutta ukkomiehellä on aina ikävä eukkoaan ja tenaviaan, lohdutus on se, että ei ole yksinään tässä myllyssä, vaan on monta muuta, jonka kotiasiat eivät ole kunnossa kuten meillä. (Sotilaan kirje vaimolleen jatkosodasta)
Muille kuin omalle vaimolle, esimerkiksi toisille sotilaille, rintaman kauheuksista kirjoitettiin enemmän. Silloinkin väkivaltaa kuvattiin usein lähes huolettomasti tai humoristisesti.
– Tämänkaltaisella kirjoittamisella pyrittiin luomaan sodan kokemuksista epätodellinen kuva, että se ei olisikaan niin kauheaa kuin se todellisuudessa oli, Taskinen sanoo.
Tietysti kirjeiden sisältöön vaikutti myös sensuuri, joka kielsi muun muassa kertomasta yksityiskohtia taisteluista.
Miks ́ ei täällä rauhan aikana oleilis metsästelemässä ja kalastelemassa mutta nyt tämä on kaikkea muuta kuin hauskaa ollut. (Sotilaan kirje veljelleen jatkosodasta)
Sensuurista huolimatta postinjakajilla riitti töitä sota-aikana. Esimerkiksi jatkosodan kuluessa Suomessa lähetettiin miljardi kenttäpostikirjettä.
Taskinen kerää väitöskirjansa aineiston Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston ainutlaatuisesta kokoelmasta. Arkiston kellarin hyllyissä on 36 000 sotakirjettä.
Viime vuosina tutkijoiden kiinnostus kirjeitä kohtaan on lisääntynyt, kun yksilöiden kokemusten arvo historiantutkimuksessa on kasvanut.