Forssan hautausmaalle satelee hiljalleen lunta. Ison männyn alla on rautainen risti, jonka sakaroissa kiikkuu kaksi pientä pehmolelua ja lasienkeleitä. Lumen alla on myös punakeltainen, muovinen nostolava-auto.
Näkee heti, että hauta on lapsen ja että tällä haudalla käydään paljon. Emma Koivisto seisoo tutulla paikalla rauhallisena.
– Haluaisin, että Olavin haudalla palaisi tuli koko ajan, Koivisto sanoo ja puhdistaa lyhtyjä lumesta.
Olavin kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi kahdeksan vuotta. Hän sai elää vain kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Tuona aikana hän opetti äidilleen, isälleen ja sisaruksilleen, että kuolemaa ei tarvitse pelätä.
"Aamulla täysin terve, illalla vakavasti sairas"
Olavi syntyi kesällä 2007. Koiviston perheen kolmas lapsi oli täyden kympin poika; helppo vauva, joka nukkui hyvin eikä juurikaan itkenyt. Olavin sairastuminen puolivuotiaana tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.
– Aamulla minulla oli täysin terve lapsi. Illalla minulla oli vakavasti sairas lapsi, Emma muistelee päivää, jolloin hän vei Olavin puolivuotisneuvolaan.
Olavi oli ollut hieman itkuinen ja valvonut yöt, mutta perhe arveli sen johtuvan kiinteistä ruuista, joita poika oli alkanut maistella. Terveydenhoitaja lähetti Olavin kuitenkin omalääkärille, ja matka jatkui samalta istumalta keskussairaalan kautta yliopistosairaalaan Tampereelle ja sieltä edelleen Lastenklinikalle Helsinkiin.
Onneksi maksa saatiin nopeasti. Ilman sitä Olavi olisi kuollut jo silloin. Emma Koivisto
Helsingissä selvisi, että Olavi oli sairastunut akuuttiin maksan vajaatoimintaan. Tilanne oli kriittinen. 11 päivää sairastumisensa jälkeen Olavi sai maksansiirron.
– Onneksi maksa saatiin nopeasti. Ilman sitä Olavi olisi kuollut jo silloin.
Olavin sairastuminen muutti perheen arjen täysin. Käytännössä Emma oli Olavin kanssa Helsingissä ja hänen miehensä Pekko pyöritti kotia ja konditoriaa Forssassa.
– Minusta tuli Olavin äiti ja miehestäni isojen lapsien isä. Roolit menivät näin, kun minulla ei ollut energiaa enää kotijuttuihin ja vanhemmille lapsille.
Olavin sisarukset olivat tuolloin kolme- ja nelivuotiaita. Perhe yritti elää mahdollisimman tavallista arkea, vaikka Olavin tilanne oli koko ajan hauras.
– Kun Olavi oli sairaalassa, koskaan ei tiennyt, mitä on vastassa, kun oven avaa. Välillä hoitajat ja lääkärit juoksivat pinnasängyn kanssa Olavia teholle verenmyrkytyksen tai muun takia. Toisinaan Olavi oli hymyilevänä osastolla.
"Peli oli pakko viheltää poikki"
Vaikka Olavin ensimmäinen maksansiirto onnistui, elin ei toiminut niin hyvin kuin piti. Osa maksasta meni kuolioon. Alkoi uuden siirteen odotus.
Toinen mahdollisuus tuli kymmenen kuukautta ensimmäisen maksansiirron jälkeen. Tämäkin leikkaus onnistui. Kaikki oli ensin todella hyvin.
Perheen toiveikkuus kuitenkin romahti, kun neljän viikon kuluttua Olavin elimistö alkoi hylkiä maksaa. Keväällä 2009 Olavi oli taas elinsiirtojonossa.
– Sitten kävi niin, että ensin Olavi sai osastolta vesirokon ja sen jälkeen vielä toisen virusinfektion. Hänet otettiin pois siirtolistalta, koska hän ei olisi kestänyt sitä leikkausta.
Joka kerran sitä toivoi, että olisi käänne parempaan. Emma Koivisto
Toivo toipumisesta oli silti elossa.
– Olavi parani vesirokosta ja odotettiin, että elimistö pystyy taistelemaan myös toista infektiota vastaan. Joka kerran, kun otettiin verikokeita, sitä toivoi, että olisi käänne parempaan. Välillä niitä tulikin.
Lokakuun 13. päivänä Olavi alkoi kuitenkin oksentaa verta. Hänet vietiin leikkaussaliin, jossa selvisi, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Virus oli katkaissut pojan ruokatorven.
– Peli oli pakko viheltää poikki. Ei ollut enää pelimerkkejä, joilla Olavi olisi saatu kuntoon ilman hirveää kärsimystä.
"Aikaa olla läsnä"
Virallinen päätös saattohoidosta tehtiin seuraavana päivänä. Sen tekivät lääkärit.
– Tuntui todella pahalta, kun toivo vietiin. Mutta samalla oli helpottunut olo; nyt pojan ei tarvitse enää kärsiä kovin pitkään, nyt saa luovuttaa.
Aluksi Olavi oli teho-osastolla, jossa on hyvin tarkat vierailuajat. Vanhemmat pelkäsivät, että he eivät saa olla paikalla ja Olavi joutuu kuolemaan yksin.
– Pyysimme päästä omalle osastolle ja se onneksi onnistui. Oma osasto oli Olaville paikka, jossa hän nautti olostaan. Hän oli kotona.
On pelottavaa pitää kuolevaa lasta sylissä. Emma Koivisto
Emma Koivisto kiittää henkilökuntaa siitä, että hoitajat olivat koko ajan vanhempien tukena.
– On aika pelottavaa pitää kuolevaa lasta sylissä. Oli tärkeää, että koko ajan oli joku, jolle pystyi juttelemaan ja että oli tarpeeksi kivunlievitystä. Meitä ei jätetty missään vaiheessa yksin.
– Viimeiset hetket ja viimeinen vuorokausi olivat tosi rauhallisia. Vaikka osasto ihan täynnä ja kaikilla oli kauheasti töitä, niin kun hoitajat tulivat Olavin huoneeseen, kenelläkään ei ollut kiire. Sen aisti, että kaikilla oli aikaa olla läsnä.
"Ympyrä sulkeutui"
Saattohoito kesti vuorokauden. Olavilla oli paljon omia hoitajia, kun hän oli sairaalassa niin paljon. Kaikki kävivät hyvästelemässä Olavin, myös hoitaja, joka ei ollut edes vuorossa.
Viimeiset hetket poika vietti isänsä sylissä.
– Olin pitänyt Olavia monta tuntia sylissä ja minulla alkoi paikat puutumaan. Mies oli siinä vieressä ja sanoin hänelle, että ota sinä poika hetkeksi, minä nousen vähäksi aikaa ylös, Emma muistelee.
– Pekko istui lattialla Olavin kanssa. Katsoin, että Olavi avaa silmänsä ja hymyilee. Menin viereen silittelemään poikaa. Meni pari minuuttia, ja Olavi hengitti viimeiset kerrat.
Emma odotti tuolloin neljättä lastaan.
– Minulle tuli semmoinen olo, että Olavi suojeli minua, hän ei halunnut minun syliini kuolla. Olavi syntyi sektiolla ja hän pääsi ensimmäisenä isän syliin. Ympyrä sulkeutui, hän pääsi isän sylistä poiskin.
"Tärkeää ettei juokse karkuun"
Olavin kuoleman jälkeen Emma on saanut kaksi lasta ja hän on kouluttautunut sairaanhoitajaksi. Nyt hän kiertää kokemuskouluttajana kertomassa hoitajille, miten kohdata kuolema ja omaisten suru. Perjantaina Emma on Tampereella Munuais- ja maksaliiton tilaisuudessa.
Emma sanoo, että surevan kohtaamiseen ei tarvita erityisiä taitoja, rohkeus ja empatiakyky riittävät. Vääriä sanoja ei ole.
– Ei tarvitse välttämättä sanoa mitään. Riittää, että on läsnä. Ei haittaa vaikka kyyneleet valuisivat silmistä – eikä haittaa, jos ne eivät valu. Tärkeää on, että on siinä omana itsenään, ei esitä mitään, eikä juokse karkuun.
Emma rohkaisee hoitajia kohtaamaan vaikeat tilanteet ja menemään epämukavuusalueelle.
– Hoitohenkilökunta voi silittää olkapäästä, voi koskea. Tuntuu mukavammalta, että tulee lähelle, kuin se, että ei pysty ollenkaan kohtaamaan. Vanhempien ja omaisten on kuitenkin pakko kohdata se suru, lopun elämää.
– Kaikista tilanteista oppii ja seuraavalla kerralla se ei ole enää niin vaikeaa.
"Hyvä henkilökunta pelastaa huonot seinät"
Emma kokee, että Olavi sai hyvän saattohoidon ja hyvän kuoleman. Kokemuskouluttajana ja tukihenkilönä hän on tavannut vanhempia, joilla on toisenlaisia tarinoita.
– Moni lapsi on kuollut yksin teho-osastolle, kun vanhemmat eivät ole saaneet olla paikalla. Toisilla on myös ollut paljon kipuja, kun ei ole ollut riittävää kivunlievitystä.
Tärkeintä on, että läheiset saavat olla paikalla ilman vierailuaikoja. Se ei katso ikää.
Riittää, että saa oven kiinni, saa sen rauhan. Emma Koivisto
– Pedataan sänky vaimolle tai miehelle siihen viereen yöksi, että saa olla läsnä. On saatettu olla 50 vuotta naimisissa ja sitten sanotaan, että vierailuaika loppuu kahdeksalta, nähdään huomenna, jos nähdään. Minusta siinä ei ole empatiakykyä yhtään, se on tosi raakaa peliä.
Hyvä saattohoito ei vaadi tiloilta paljoa.
– Riittää, että saa oven kiinni, saa sen rauhan. Silloin kun Olavi kuoli, oveen laitettiin lappu, jos luki "Täällä nukutaan". Jos henkilökunta on ihanaa, se pystyy pelastamaan huonot seinät.
"Vääriä asioita ei ole"
Emmalla on viesti myös lapsiaan hoitaville vanhemmille.
– Muistakaa itsenne. Pitäkää huolta myös itsestänne. Toivon, että vanhemmat muistaisivat, että heillä pitää olla voimia sairauden aikana ja vielä lapsen kuoleman jälkeenkin.
Emma rohkaisee vanhempia myös tekemään asiat omalla tavallaan. Koivistot itse halusivat, että Olavi pääsi kuoleman jälkeen käymään kotona.
Lapsille kuolemasta puhuminen ei ole tabu, vaikka se aikuisille sitä monesti on. Emma Koivisto
– Muistan, että kysyin mieheltä, että voidaanko me tulla Olavin kanssa kotiin, saadaanko me avata se arkku. Hän sanoi, että tottakai me saadaan, Olavi on meidän lapsi. Siinä vaiheessa minä tarvitsin rohkaisua, että uskalsin tehdä normien vastaisesti, Emma kertoo.
– Me otettiin arkku autoon ja lähdettiin hakemaan Olavia Lastenklinikan ruumishuoneelta. Tuotiin Olavi kotiin, avattiin arkku. Olavi pääsi syliin ja hän kävi omassa huoneessaan. Olavi näytti nukkuvalta.
Arkku avattiin myös kappelissa. Siellä olivat kaikki Olavin läheiset. Laulettiin muutama laulu.
– Isot lapset olivat mukana koko ajan. Se oli meidän perheelle tosi tärkeää. Tekisin edelleen samalla tavalla. Vääriä asioita ei ole.
"Suru helpottaa"
Olavi on joka päivä läsnä Koivistojen perheen arjessa. Iso kuva pojasta on olohuoneen seinällä ja sen alla pianon päällä palavat usein kynttilät. Myös Olavin kuoleman jälkeen syntyneet sisarukset tietävät, että heillä on veli taivaassa.
– Lapsille kuolemasta puhuminen ei ole tabu, vaikka se aikuisille sitä monesti on, Emma sanoo.
Olavin haudalla Emma käy useasti yksin, juoksulenkin lomassa tai hiljentymässä. Syvin suru päästää otteestaan vähän kerrallaan.
– Sanotaan, että suru helpottaa. Muistan, että inhosin sitä sanontaa. Mutta totta se on, raastava suru on muuttunut kauniiksi kaipaukseksi.
Lue myös: Ylilääkäri: "Pelkään, että laillistettu eutanasia korvaisi saattohoitoa"